Viime kerralla olisi Herön kartanon voinut käydä hullusti, ellei
Hesekiel olisi ollut niin neuvokas.
Mutta Vera oli käsittänyt asian hyvin levollisesti. Hän oli ihmeissään tuomarin levottomuudesta.
— Olen niin tottunut siihen, sanoi hän. — Valkea vainoaa minua. Kolmivuotiaana jouduin kerran liekkien keskelle, ja se on myöhemmin uudistunut monta kertaa… Minusta tuntuu aina, kuin se seuraisi minua kintereilläni…
— Minä rakastan sitä, lisäsi hän. Syvät perussävelet, jotka tarun mukaan saavat kaikki soimaan ja tanssimaan — ne soinnahtelevat juuri tulessa — — —
Hänen käsitystapansa ei miellyttänyt Falckia. Mitään vastaamatta hän läksi hänen luotansa.
Muutaman päivän perästä tuli ukkosilma, ja salama iski Herön kartanoon. Talon takaisesta koivulehdosta kuului pirstoutuvain ja kaatuvain puiden rytinää.
Sitä kesti tunnin ajan. Sitten oli rajuilma ohi.
Illallispöydässä kaivattiin Veraa. Ei kukaan voinut löytää häntä.
Tiedettiin hänen menneen koivulehtoon ennen rajuilman alkua.
Elin rouva lähetti heti väkeä häntä hakemaan.