Falck läksi mukaan. Hän kulki pientä syrjäpolkua pitkin. Hän tunsi
Veran lempitiet.
Hän löysi Veran istumassa metsässä pirstoontuneella kannolla. Kalpeana hän siinä istui ja silmät suljettuina. Morten, Elin rouvan suuri kissa, makasi liikkumatonna hänen jalkojensa juuressa.
Tuomarin lähestyessä aukaisi Vera silmänsä. Hän viittasi kissaan ja lausui: — Se on kuollut!
Levottomaan tiedusteluunsa ei Falck saanut mitään vastausta. Vera tuijotti eteensä, kasvoilla omituisen tajuton ilme, kuin unissakävijällä.
— Näin tulen ruhtinaan, sanoi hän hillityllä äänellä. — Hän oli ihana… Näin hänen lähettiläänsä, joiden olento oli kuin leimuavaa metallia ja siivet mahtavia liekkejä… ja niitä ympäröi kauhun myrsky. Taipumattomia ne olivat, vanhurskaita. Tunsin väristyksen käyvän läpi ruumiini, kuten nyt tunnen värinän sanomasta, joka käy yli kaiken maailman… sydämestä sydämeen, kädestä käteen kaikkien niiden välityksellä, jotka muodostavat tuon suuren renkaan…
Hän nousi. — Lähtekäämme täältä! sanoi hän.
Falck tarjosi hänelle käsivartensa, tiedustellen oliko hän vahingoittumaton.
Vera nyökkäsi.
Oliko tapahtunut jotain muuta ikävää? Miettikö hän poislähtöä.
Silloin nauroi Vera. — Te tahtoisitte että minä läksisin.