— Mutta me emme ole kärsimättömiä. Enteet ovat havaittavissa. Olen tuntenut tuulahduksen Herran rajuilmasta, joka on tuleva — — —
Hän nousi pienelle kalliolle.
— Katsokaa, kuohut saapuvat tyynelle ulapalle syvyyden maininkien herättäminä — sellaista on meillä kotimaassani. Älkää uskoko niitä, jotka sanovat että kaikki jo on ohitse.
Hän vaipui ajatuksiin.
Joka suunnasta lähestyi heitä illan sumu; sammalsuolta kuului hiljaisia ääniä.
— Täällä käy kosteaksi. Teidän pitäisi mennä kotiin! sanoi Falck. Mutta Vera ei kuunnellut häntä. Hän alkoi jälleen puhua hiljaisella, lempeällä äänellä, kuin olisi kertonut jotakin uskotulle henkilölle.
— Me käyskentelemme täällä kantaen maan päällä tehtyjen rikosten taakkaa. Kaikki, joita on kidutettu, elävät meissä edelleen; he vahvistavat käsiämme ja sydäntämme…
— Ja kaikki ne, jotka ovat taistelleet oikean puolesta ja joutuneet tappiolle, ne pääsevät vielä voitolle niiden avulla, jotka jatkavat heidän työtänsä. Kaikki, jotka ovat kärsineet ja kuolleet, kohottavat äänensä haudoistansa, ja ne kajahtavat kaukaisuudesta ja heikkoina, mutta vaikuttavat mahtavasti kuin taivaan tuli. Ne ne kerran syöksevät maailman kumoon…
— Kun murhaajien aika on ohi, kun pyhä Venäjä on käynyt ihmisten asuinsijaksi, silloin tarkkaan sitä haudastani ja iloitsen. Puut humisevat silloin toisin, ja ennentuntematon riemu on kajahtava lintujen laulussa, kun olemme päässeet niin pitkälle, että ihmisten on mahdollista asua Venäjällä ja kaikkialla maan päällä — — —
Hän seisoi vavisten mielenliikutuksesta, ja hänen äänessänsä kajahteli ihmeellinen, outo sointu.