Falck hymyili väkinäisesti. — Te näette, etten minä halua ryhtyä puolustautumaan. Emmeköhän nyt lähtisi?
— Lähtekäämme vain… Tiedättekö, minä olen itkenyt ajatellessani että joku voisi saada teidät rikkomaan omaa itseänne vastaan! Sillä syvinnä sydämessänne te säilytätte muistoanne — siellä ette tiedä kenestäkään muusta kuin hänestä… Kuinka te kaikki olette heikkoja!
Falck oli kääntynyt puoleksi poispäin. Hänen kasvonsa olivat käyneet harmahtavan kalpeiksi. Veran sanat olivat herättäneet vihlovaa tuskaa hänen mielessänsä. Mutta kun hän jälleen kääntyi hänen puoleensa, oli hänen ilmeensä välinpitämätön ja hänen äänensä leikillinen.
— Olette kyllä oikeassa siinä ettei minusta ole juuri mihinkään, sanoi hän, — mutta älkää vain minun tähteni parjatko kaikkia miehiä!
Vera nauroi. — Olette oikeassa! Tämä on ollut ikävystyttävää, — nyt olen väsynyt siihen. Nyt minulla on muuta puuhaa.
— Niin, te huolehditte niin monenmoisesta, varsinkin nykyisin… mahdottomasta sen eri ilmestysmuodoissa, mikäli olen asian käsittänyt. Te istutte ja nyitte lankojanne… Mitä arvelette, saatteko maailman järkiinsä?
Vera pudisti päätänsä. — Järki on jotain, jota ei vielä ole olemassa… mutta tulee olemaan. Ja mahdoton, — se tulee myös toteutumaan.
— No, lähdemme nyt! — Mutta sitten hän taas pysähtyi. Hänen ilmeensä muuttui, silmät säihkyivät.
— Olette oikeassa siinä mitä sanoitte eilen. On vaikeata odottaa! Ja me, jotka tiedämme mitä inhimillinen kärsimys merkitsee, me huudamme yön pimeyteen: "Vartija, kuinka pitkälti on aamunkoittoon?"
Hän viittasi kohden taivaanrantaa.