Eräänä aamuna oli Falck lähtenyt matkaan ruhtinaan kanssa.
Gunnilla olisi pitänyt olla italian opetustunti, mutta hän sai peruutuksen.
Hän pujahti varovasti hotellista, ettei kreivitär tai joku muu sitä huomaisi.
Kaikki ne näet tahtoivat suojella häntä, "La figlia di Norvegia", jolla oli niin vakavat kasvot ja niin aurinkoinen hymynvälkähdys, häntä, joka oli niin erilainen kuin muut nuoret tytöt.
Hän pääsi onnellisesti matkaan, jätti kaupungin taaksensa ja kääntyi laakson läpi johtavalle tielle.
Oli ihana päivä. Hohtoisana loisti meri ja maa.
Kuin haltioissaan ilosta vaelteli Gunn laakson ihmeitten keskellä, luonnon huumaavaan syleilyyn suljettuna.
Ei koskaan hän ollut tiennyt että maa oli sellainen. Ja lisäksi sai hän olla yksin!
Ei, ei yksin — hänhän kohtasi sellaisen kukkain paljouden. Hänen täytyi käydä istumaan niitä katsoakseen, liikutettuna niiden ihanuudesta.
Ja entä sitä paljoutta! Ei hän ollut tiennyt että maan päällä voisi kasvaa niin monenlaisia kukkia.