Hän ei voinut muuta — hänen täytyi antautua puheisiin niiden kanssa.
— Täällä te pidätte asuntoa! Ja kuinka paljon teitä on, kuinka tavattoman paljon!
Ne vaikuttivat häneen valtavasti. Hänen silmänsä kyyneltyivät…
Hän meni kotiin toista tietä ja tuli laaksoon, joka oli kuin pelkkää puutarhaa. Etelän puolella se aukeni merelle päin; rinteillä kasvoi molemmin puolin hopeanhohtoisia öljypuita. Laaksonpohjukan puolella kohosi maa aaltomaisesti kohden valkohuippuisia, pitkähköjä, siintäviä tuntureita.
Ja maa oli kuin vihreää samettia, koristettuna kulta- ja purppurakukkasilla, joiden nimeä hän ei tiennyt.
Ilma oli täällä toisenlaista kuin muualla, täynnä outoja sulotuoksuja, jotka häntä huumasivat ja panivat hänen mielensä hämmennyksiin.
Hänet valtasi hurja, lapsellinen vallattomuus. Hän ei tuntenut enää omaa itseänsä. Hän keksi kaikenmoista, alkoi ajaa takaa perhosia — mutta ei niitä pyydystääksensä. Hän tunsi vain vastustamatonta halua lentää yhdessä niiden kanssa — — —
Mutta lopuksi täytyi hänen sentään kääntyä kotiinpäin.
Hän tuli raunioitten ohitse. Ruusut verhosivat korkeata muuria.
Hänen täytyi mennä niiden luo, ahmia niistä toisesta toisen jälkeen tuoksua, kuten viiniä — hänen täytyi kurottautua niitä kohden, painaa päänsä niiden sekaan, tuntea niidenkin hipaisua, joihin ei voinut ylettää.