Ja ne tulivat hänen luoksensa, ne virtailivat hänen ylitsensä kuin vedenputous.
Siinä oli vanhoja tuttuja, jotka hän muisti tuomarin huoneista. Siinä oli marski, komeana kuin auringonlasku, siinä Gloire pienine kauneine kasveineen, jotka olivat keltaiset kuin raakasilkki. Niiden tuoksu tunki hänen sydämeensä… Ja siinä tuli hänen ystävänsä Celine vihreän kullahtavana, sametinhienoisena, verellä pirskoitettuna…
Aivan väsähtäneenä hän vaipui istumaan. Ruusut pitivät hänet lumoissansa. Ne kostuttivat hänen kasvojansa kasteellaan, uursivat loitsuja hänen mieleensä. Mutta hän unohti koko ympäristönsä.
Hän luuli kulkevansa jälleen kotiinpäin. Mutta niin ei ollut. Hän istui hiljaa silmät ummessa ja uneksi ihanasta ruusuntuoksuisesta maasta ja kaikesta mitä ruusut sanoivat — - —
Äkkiä huomasi hän unohtuneensa istumaan. Hän nousi, hieroi silmiään ja kiiruhti pois.
Mutta kun hän kulki Santa Marian vanhan luostarikirkon ohitse, soivat kellot ja hän kuuli urkujen mahtavan äänen.
Hän hiipi luostaripihan poikki solakkojen arapialaisten patsasten keskitse kirkon ihanan holvin alle.
Siellä vallitsi punertava puolihämärä, jonka täytti Santa Marian liljojen tuoksu. Palestrinan kuolemattoman ylistyslaulun hyminä täytti korkeat holvit.
Hän istui silmät suljettuina ja kuunteli. Tuolla ulkona oli maailma.
Täällä oli hän jälleen kohdannut Jumalan.
Hän tyrskähti itkuun.