Ei keneltäkään voinut jäädä huomaamatta, kuinka viehkeä hän oli katsella, istuessaan hiljaisena ja ajatuksiin vaipuneena, sielukkaiden ilmeiden vaihdellessa yhtä mittaa hänen kasvoillansa, ikäänkuin keveitten siipien liidätteleminä. Hänen seuraansa haettiin, huolimatta hänen umpimielisyydestänsä. Nuoriso kokoontui hänen ympärilleen. Hän iloitsi siitä ja palkitsi sen kiintymyksellä, mutta liian lähelle häntä ei kenenkään onnistunut päästä. Tietämättään hän määräsi seurustelun sävyn kaikkialla missä oli mukana.
Aluksi ei seuraelämä ollenkaan huvittanut häntä. Mutta Falck tahtoi että hän ottaisi siihen osaa, ja silloinhan ei muu auttanut…
Aluksi hän istui ihmetellen ja tarkkasi noita muhkeita, arvonimin komeilevia ihmisiä.
Tahtomattaan hän käytti niin suuria mittoja, ettei kukaan pystynyt niitä täyttämään. Hän ei oikein tahtonut myöntää sitä itselleenkään, sillä varmaankaan se ei ollut oikein — mutta hänestä tuntuivat kaikki vaikuttavan niin vähäpätöisiltä isoäidin rinnalla. Hänestä tuossa ylhäisyydessä oli niin paljon keinotekoista. Hänen täytyi ajatella isoäitiä, ja äkkiä hän käsitti että hän omisti ainoan todellisen ylhäisyyden — luonnon suoman -, joka ei ilmetäksensä tarvitse mitään ulkonaisia välikappaleita.
Oli monenmoista, johon hän ei mitenkään voinut tottua. Ja eräs omituisuus hänellä oli, josta hän ei voinut mitenkään vapautua. Se oli se, että hän aina luuli ihmisten tarkoittavan mitä sanoivat.
Hänestä ilma oli täynnä merkityksettömiä, ajattelemattomasti lausuttuja sanoja, joista ei jäänyt jäljelle mitään, kun hän tahtoi käydä niihin käsiksi.
Tuo hieno seurapiiri voi väliin saada hänen mielensä suorastaan järkytetyksi. Hänestä tuntui käsittämättömältä, kuinka ihmiset voivat suorastaan valehdella, jos kohta valhe olikin kuin sametinpitoinen ja uhkui ihmisrakkautta.
Ja kaikki tuo herttaisuus, jota jokainen osoitti toisille, voi läheltä tarkaten hänestä väliin vaikuttaa niin typerältä ja teeskennellyltä, että hän jäi istumaan aivan äänetönnä, silmäkulmat tuskallisesti rypistettyinä.
Ja se, mitä hän väliin sattui kuulemaan seurakeskustelusta, oli hänestä peräti vastenmielistä. Siinä tuli minkä mitäkin: salaperäisiä viittauksia, hienostellen lausuttuja rivouksia, kaikkea henkisen köyhyyden rihkamaa. Ja istuessaan siinä katse tyynen hämmästelevänä, voi hän äkkiä oivaltaa, mihin tasoon tuo hieno maailma kuului, joka väliin huomaamattaan voi eksyä raakuuteen.
Silloin valtasi hänet äkkiä kalvava kaiho päästä puhtaampaan ilmapiiriin, kodin valoisaan turvaan.