Idalla oli yllään komea puku, helmillä koristetusta clair de lune kankaasta, ja hän oli innokas pääsemään matkaan. Holger oli luvannut toimittaa heille hyvät paikat. Holger kuului esiintyviin.
He tulivat hyvissä ajoin ja asettuivat paikoillensa. Idan silmät loistivat. Eikö Gunninkin pitänyt myöntää, että siellä oli kaunista.
Mutta äkkiä hänen ilmeensä muuttui, ja hän unohti ystävättärensä.
Nyt astui nimittäin Holger toisten keskiaikaisten ritarien joukkoon. Komea panssari- ja haarniskapuku sopi niin hyvin tuolle kauniskasvuiselle miehelle. Hän teki hienolla miekallaan hyökkäävän liikkeen. Paronitar Ida unohti koko muun maailman, — hän näki ainoastaan hänet.
Kreivi Holger asettui puolustusasentoon ja miekkailu alkoi. Asianymmärtävät ihailivat hänen kaunista miekankäyttelyään, hänen tyyntä kylmäverisyyttään niin puolustus- kuin hyökkäysliikkeissä.
Gunn ei nähnyt mitään. Hän oli tullut ajatelleeksi Pikku-isää, ja hänen silmänsä kyyneltyivät — hän ei itsekään tiennyt miksi.
Hän heräsi ajatuksistansa. Kreivi Holger tuli suoraan heitä kohden. Luoden häneen pitkän katseen, hän laski paljastetun miekkansa alas. Oli kuin hohde olisi kirkastanut hänen otsaansa. Hän hymyili.
— Kannan teidän väriänne, sanoi hän hiljaa ja viittasi valkoiseen nauharuusukkeeseensa.
Paronitar Ida oli jälleen kalvennut.
Myöhemmin illalla esiintyi kreivi Holger uudelleen trubaduurina.