Tohtori Torgersen perheineen asui yhä vielä kirkkoniemessä. Herön alueelle oli tullut toinenkin lääkäri, mutta Svein Torgersen oli yhtä suuressa suosiossa ja hänellä oli yhtä paljon potilaita kuin ennenkin.
Irmild rouvaa ei aluksi liioin suosittu, mutta kun ei hänestä voitu päästäkään, tyydyttiin häneen lopuksi. Hänestähän oli tullut niin kodikas ja herttainen pikku rouva.
Yksin kamariherratarkin alkoi vähitellen mieltyä häneen. Tohtori Torgersenia vailla hän ei voinut olla, sillä tämä ymmärsi niin hyvin pitää häntä iloisella mielellä ja oli sitä paitsi viime aikoina alkanut tuntea mielenkiintoa hänen tauteihinsa. Sentähden kutsuttiin Irmild rouvakin aina kamariherrattaren tee- ja muihin iltamiin. Ei kukaan voinut sanoakaan muuta, kuin että hän oli varsin miellyttävä, istuessaan siinä herttaisen ujona, kutoen mitä sievimpiä pikku sukkia.
Naiset alkoivat tyyntyä. Ei kukaan heistä tiennyt, että Irmild rouva oli noin kesy ainoastaan naisseurassa. Ei kukaan heistä aavistanut, kuinka nuo silmät voivat herätä ja käydä varsin vaarallisiksi heidän miehillensä.
Väliin tosin jokunen loi häneen epäluuloisia katseita. Kerrottiinhan joskus asioita, jotka tuntuivat viittaavan toisaanne. Mutta Irmild rouva katsoi heihin kaikkiin niin viattomasti, että he ymmärsivät etteivät nuo jutut voineet olla tosia.
Täytyihän Irmild rouvan näet varoa mainettansa Elin rouvan sekä Sveinin tähden, eikä vähimmin rovastin tähden, joka aina puhui hänestä niin kauniisti.
Niinpä pääsi hän vähitellen kaikkien suosioon. Torgersenia tarvitsivat kaikki. Missä hän oli mukana, siellä ei koskaan ollut ikävä.
Irmild hymyili, kun hänelle sanottiin kohteliaisuuksia hänen miehestänsä, mutta hän ei ollut samaa mieltä muiden kanssa. Hänen mielestänsä oli Svein käynyt ikäväksi.
Viime vuosien elämä oli ollut oikeata horrostilaa. Hän voi varsin hyvin kutoa sukkaa, sillä eihän mikään muukaan ollut sen hauskempaa.
Päivät Sveinin ja lasten seurassa tuntuivat hänestä näet perin harmahtavilta. Hän tuskin enää kesti oloansa. Loistavampaa ja kiihkeämpää elämää hän kaipasi. Hän tunsi olevansa kuin kahlehdittu lintu, joka räpyttelee siipiänsä, voimatta päästä lentoon.