Isä Hesekiel nosti hänet veneestä korkealle ylös käsivarrellensa. Ei kukaan voinut aavistaa, kuinka paljon hän piti tuosta lapsesta.
Mutta Pikku-Gunnin oli kiire; hänen täytyi päästää hänet maahan.
Nyt syöksähti Pikku-isä saapuville, hienona kuin sulhanen häissään. Hän oli juuri tullut koulusta ja oli käynyt sisässä harjaamassa tukkansa. Nyt soutivat he pois Gunnin pienessä veneessä.
Pikku-isä oli nyt jo aimo souturi. Oli melkein kuin olisivat he purjehtineet, ja vesi kohisi pohjalautojen alla.
He aikoivat eräälle paikalle, jonka Pikku-Gunn oli keksinyt kerran keväällä.
Tyttö käänsi peräsintä; he liukuivat pieneen lahteen, joka muodosti kuin eristetyn järven, — niin hiljaa virtasi vesi sinne, ja vuori sulki näköalan.
Rannasta läksi pitkä laakso maihin päin. Voi nähdä polun ja kaukana veden, joka kimmelsi ja katosi etäisyyteen.
Laaksossa oli niin rauhallista, niin perin juhlallista ja yksinäistä ja hiljaista, — ikäänkuin ei ainoakaan olento siellä uskaltaisi liikahtaa. Ei kuulunut mitään muuta kuin virtaavan veden hiljaista solinaa.
He olivat nousseet maihin, mutta pysähtyivät ehdottomasti.
Tuo raskasmielinen, hiljainen solina hillitsi heidän iloansa.