Mutta kun he siinä käyskentelivät yhdessä, aukenivat poikasen silmät.
Hän näki että jokainen pieni heinänkorsi täällä oli kuin kultaa.
Hän näki mitä ihmeellisiä esineitä kasvoi rotkoissa, metsä-viinimarjoja ja hienoja poppeleitakin. Ja kun katsoi syvää, tummaa vettä, jota keltaiset levät ympäröivät, oli aivan kuin sen ympärillä olisi ollut kultavyö.
Kauempana laaksossa löysivät he vanhan myllyn. Pyörä oli seisonut niin kauan, että se jo oli sammaltanut. Vesi pulppusi esiin vanhoista suluista hienoina suihkuina.
Hesekiel sanoi että tuo muistutti kuin huuliharpun ääntä. Nyt alkoi hän hiljaa itseksensä myöntää, että ollaksensa naisolento ei Pikku-Gunn ollut lainkaan typerä. Sillä olihan tämä kuin heidän maatansa. He voivat säilyttää sen aivan vain itsellensä.
Ja monta kertaa, sekä sinä kesänä että myöhemmin, soutivat he sinne yhdessä.
Tai sitten he soutivat lahdelle, jossa talvella asui joutsenia. He kahlasivat pehmeässä savessa, tarkastellen kaislikkoa — ehkeivät joutsenet vielä olleet lähteneet tiehensä — mutta he löysivät ainoastaan vikloja, jotka juoksentelivat siellä huudellen toisillensa… tai merimetson, joka istuskeli siinä vaanien seitiä… ja väliin he voivat nähdä hylkeenkin, joka ihmeellisillä silmillään tirkisteli kohden aurinkoa, kaulaansa kurotellen.
Sitten he myöskin löysivät aurinkoisia kunnaita ja rämeitä, missä pursu tuoksueli. Siellä oli sorsia ja kuikkia, jotka aina vetääntyivät joillekin salaisille väylille… siellä kasvoi suovillaa, hienoa kuin silkki, ja raate levitteli kitkerän suloista tuoksuansa — —
Lapsille kävivät nuo paikat kuin salatuiksi paratiiseiksi, jotka olivat suljetut muilta.
* * * * *
Eräänä iltapäivänä oli Pikku-Gunn käynyt noutamassa Hesekielin mukaansa ulkosalle.