Levottomuudesta mitään tietämättä, tunkevat he lähemmäksi. He tahtovat nähdä miesten nousevan maihin, jalassa korkeat merisaappaat, niin raskaat ja märät, että he tuskin jaksavat vetää niitä jäljessänsä, — he tahtovat nähdä nuo kasvot, jotka hymyilevät sadelakin suojassa, niin repaleinen kuin se onkin…
Seuraavana sunnuntaina ovat kirkot täynnä ihmisiä. Siellä ovat kotiin palanneet kalastajat, heidän vaimonsa ja lapsensa, — ne, jotka ovat jääneet leskiksi ja orvoiksi, ja ne, jotka ovat kadottaneet vanhuudenturvansa.
Niillä naisista, jotka eivät ole kadottaneet ketään, on sinä päivänä uudet pääliinat. Miehillä on uudet, vaaleat kaulaliinat ja valkoiset kaulukset. Parhaissa pukimissaan ja parta ajettuna he saapuvat kirkkoon, vakavina ja hiljaisina.
Jos saarna on pitkä, nukahdetaan hiukan välillä, mutta kun rukous merenkulkijain puolesta luetaan, ovat kaikki hartaita, yksin pienet lapsetkin.
Ja niiden puolesta, jotka eivät ole palanneet, vuodatetaan kyyneleitä — ja rukoillaan kenties — —
* * * * *
Kevätkaiho väreilee ilmassa, aaltoillen rannikolta yli mantereen. Liristen, kohisten käy kautta kaikkeuden kuiske riemusta, joka on tulossa. Onhan nyt kevät!
Lämpöisenä lepää ruskea maanpinta kevyen sumuvaipan peitossa. Harmaahanhet käyskentelevät parvittain. Tuntien ihmisten ilkeyden astelevat ne pahaa aavistamattomien poikastensa keskellä, käännellen varovasti kuunnellen päätänsä puolelle ja toiselle.
Siintävänä kimmeltää meri päivänpaisteessa. Jo aikoja ovat ihmiset laatineet haahkoille kuntoon tavalliset pesimispaikat. Ja poikaset, jotka ryömivät esiin munista, ihailevat niitä ympäröivää sini- ja keltakukkaista maailmaa.
Pikkusaarilla istuu kaikkialla merimetsoja, pitkiä, keltaisia nokkiansa teroitellen. Niiden pienet älykkäät silmät tarkastelevat kaikkea, ne kuulevat aaltojen kohinan, ja hurja huumaus täyttää niiden mielen.