He eivät uskalla nähdä, ei kuulla enempää — he tointuvat järkiinsä. Nyt eivät he enää kuule muuta kuin maininkien huokailua. Mutta he pysäyttävät rukin ja panevat kätensä ristiin. He eivät uskalla pelästyttää lapsia. Hiljaa sydämessään lukevat he rukouksen hukkuvien puolesta.
Ja lasten kanssa laulavat he virsiä, että kaikki vapautuisivat levottomuudestansa. He veisaavat vanhoja virsiä — raskaasti, alakuloisesti.
* * * * *
Nuo monet pitkät odotuksen yöt — kuinka ne pitävätkään valveilla! Kuulee niin monenlaisia ääniä ulkoa pimeästä. Kun myrsky käy niin että meri kohisee ja ulvoo, silloin ei kenenkään ole helppo maata vuoteessansa. Silloin he kääntelehtivät ja heittelevät itseään sinne tänne patjoillaan, sekä nuoret että vanhat. Heidän sydämensä täyttää tuska, johon kukaan ei voi koskaan tottua, kuinka usein se uudistuneekin — sillä kukaan ei tiedä, ken on juuri tällä hetkellä hukkumaisillaan.
* * * * *
Niin pitkä ja kolea kuin talvi oli ollut, oli suuri muutos huomattavissa niihin aikoihin, jolloin miehiä alettiin odotella kotiin kalastuspaikoilta.
Ilma kävi lämpöiseksi ja kauniiksi. Meri lepäsi niin tyynenä, kuin ei olisi koskaan tuottanut kenellekään harmia. Se huokaili leppoisesti ja hyräili kiiltävissä ruskolevissä, se painautui uskottomin hyväilyin rappeutuneisiin rantakiviin, ja hiljaa suhahdellen se huuhteli valkoista hiedikkoa.
Naiset ja lapset seisovat ulkona mäenrinteillä. Naiset varjostavat kädellä silmiänsä hakien vesiltä purjeita. Vavahtelevin sydämin valmistautuvat he ottamaan vastaan ne, jotka palaavat — tai suruviestin niistä, jotka jäävät tulematta.
He näkevät alusten lähestyvän vienon vihurin liidättäminä. Vavistus valtaa heidän sydämensä.
Mutta lapset iloitsevat. Nyt heitetään ankkurit ja he iloitsevat huudosta, jonka saavat kuulla, kun purjeet lasketaan. He huutavat riemusta, nähdessään turskakasat veneissä… Nyt tulee jälleen tuoksuamaan kalalta, nyt tulee taas se aika, jolloin he saavat juosta avojaloin kallioilla ja ripustaa kalat kuivauslaitteille.