Sillä adventtimyrskyjen noustua syksyllä ja meren alettua kohista luotojen toisella puolen, — tuosta ajasta saakka, kun yö nousi merestä ja pimeys, kuin siipiään tiheään leyhyttelevä suuri musta taikalintu, kierteli kaikkialle, — siitä ajasta oli saatu monta kovaa kokea, sekä ulkona merellä että kotosalla.
Sellaista adventtiaikaa, kuin sinä syksynä, ei kukaan voinut muistaa.
Rajuilma oli hietakarin tavoin väijyskellyt ulkona ulapalla, tyvenen vallitessa päivämääriä rantavesillä. Kuului vain hiljaista suhinaa mereltä päin, kuiske vain kuohujen käynnistä.
Sitten tuli muutamia ihmeellisiä tuulenpuuskia, kalalokki kirkui, kiitäen maalle päin, pyöriäinen ja musta merimetso hakivat suojaa, missä vain saivat.
Myrsky läheni maata, sekin, — ensin ulkoluotoja ja saaria, peittäen ne harmaaseen meriusvaan. Näkyi, että kesä oli ohitse.
Mutta se malttoi vielä mielensä. Se lepäsi kokonaisen päivän, ikäänkuin kootakseen voimia. Mutta yöllä alkoi se temmeltää. Silloin kohosi harja harjan vieressä, mustat kuilut välillä, kunnes ne yhtyivät kohiseviksi kuohuiksi. Sinä yönä keinuivat laivat aalloilla, kellot soivat, hätälaukaukset ja valitushuudot kajahtelivat kautta ilman. Kaikki, jotka olivat vuoden kuluessa hukkuneet, kiisivät hyökyjen keskellä pitkänä valkoisena saattueena.
Kun adventtiaika alkaa tällä tavoin, on kammottava hetki tullut; silloin kummittelevat kaikki hukkuneet.
Mutta kauheampi vielä on päivä, jolloin tyven palaa ja likomärät veneenlaudat uivat maihin.
Niistä, jotka noina päivinä käyskentelevät kotona rannalla, ei kukaan voi sanoa monta sanaa. Lapset kertovat kuiskaillen toisilleen noidista, jotka väijyvät sumussa ja saattavat ihmiset turmioon. Naiset tuijottavat ulos merelle. Ihmeellisiä ajatuksia herää heidän mielessänsä, heidän seuratessaan myrskyn teitä.
Usein voivat he rukin ääressä istuessaan aaltojen loiskeesta kuulla että vaara on lähellä. He kalpenevat ja sulkevat silmänsä. Heistä on kuin näkisivät he veneet riehuvien hyrskyjen keskellä, kuin näkisivät valkoisen hyökyaallon, joka niitä kuljettaa…