Jotain entisaikoja muistuttavaa on jäänyt jäljelle noiden raskaiden hirsiseinien sisälle. Vanhoja tapoja ja menoja pidetään siellä arvossa. Enimmän siitä uudesta, mitä aika tuo mukanansa, oli ollut mahdoton tunkea tänne.
Yhtä hitaasti kuin ennen kääntyvät tammiset ovet saranoillaan; jäljellä ovat myöskin vanhat, raskaat messinkilinkut, jotka jo vuosikausia ovat olleet liikkumattomia. Niitä ei myöskään aiota korjata.
Ja rakennuksen edustalla on puutarha, merenpuolisen muurin takana kasvavine vanhoine saarnipuineen, kolmisatavuotisine pengermineen, jäykkine pensasaitoilleen ja komeine heracleum-ryhmineen.
Elin rouva on äsken tullut sisään, tehtyään jokapäiväisen kiertoretkensä kauppakentälle, silloille ja puodeille.
Vanhanaikaisessa, korkeassa salissa, jota käytetään arkihuoneena, seisoo hän katsellen vanhoja, tummia vaatekaappeja, joissa on niin ihmeellisiä koristeveistoksia, suunnatonta, huomiota kiinnittävää astiakaappia, joka sijaitsee uunin vieressä; yksi muutos on näet tapahtunut viime aikoina: jykevät veistokoristeiset huonekalut ja raskaat vanhat hopeakalut, jotka hänen poikansa olivat kerran vieneet pois talosta ja pantanneet, — ne olivat nyt kaikki tulleet takaisin entisille paikoilleen.
Gunvorin olisi nyt pitänyt nähdä ne, hänen, jota oli kiittäminen siitä, että ne olivat tulleet takaisin.
Elin rouva käännähtää nopeasti toisaanne: mitä hyödyttää antautua tuollaisten ajatusten valtaan! —
Hän menee uunin luo ja avaa suuret rautaluukut. Kuusipuut räiskyvät vihaisesti, turve on, alkanut hehkua, ja väreillen lankeaa valo korkeaselkäisille, tummille tuoleille, jotka ovat asetetut seiniä pitkin.
Hän jää hetkiseksi tuijottamaan hehkuun ja istuutuu sitten rukkinsa ääreen.
Tähän aikaan päivästä, kun aamuaskareet ovat suoritetut, istuu Elin rouva mielellään hetkisen rukkinsa ääressä.