Hellävaroin on ajan käsi pidellyt Elin rouvaa. Hiljaisen tyynenä, järkevänä ja ymmärtäväisenä hän toimiskelee, voittaen kaikkialla arvonantoa.
Istuessaan siinä nyt suorana, mustissa pukimissaan, on hän samankaltainen kuin vuosia sitten. Sama ylväs, hiukan jäykkä arvokkaisuus ilmenee hänen olennossaan, katse on kirkas kuten ennen, kasvot tarmokkaat, — mutta niiden ilme on käynyt lempeämmäksi.
Täti tulee sisään ja käy istumaan jakkaralleen.
Ei kukaan muu saa kartata Elin rouvalle, siitä on hän varsin tarkka.
Vaikka täti on myöskin jokseenkin samannäköinen kuin on ollut viime vuodet, mutta hänen silmänsä eivät ole enää niin punaiset eikä hän myöskään enää pudista niin usein päätänsä. Hän on käynyt rauhallisemmaksi. Gunvorin kuoltua on Elin rouva käynyt häntä kohtaan lempeämmäksi ja kärsivällisemmäksi.
Elin rouvasta on näet, kuin olisi hän perinyt Gunvorilta kaikki, joille tämä osoitti hyvyyttä.
Sentähden tulevatkin ne nyt kaikki tänne, luottavaisempina kuin ennen, — melkeinpä kaikki ympäristön heikot ja avuttomat.
Täti tietää ja ymmärtää tämän. Hänestä on, kuin olisi aurinko vasta nyt koittanut hänelle. Se on vastoin luonnon järjestystä, mutta siitä hän ei välitä. Hän on onnellinen niistä säteistä, jotka vihdoinkin ovat tulleet hänen osaksensa.
Nyt lukee hän joka päivä Pikku-Gunnin kanssa. Se kiinnittää kokonaan hänen mielensä. Hän toivoisi tietävänsä kaikki, voidaksensa luovuttaa tietonsa oppilaalleen. Hän hakee muistinsa komeroista sitä, mitä tiesi nuorena, antaaksensa sen Pikku-Gunnille.
Että Pikku-Gunn ei osoita erikoisen harrasta mielenkiintoa siihen mitä hän esittää, että hän ei edes usko että on välttämätöntä oppia katkismusta eikä usein ollenkaan kuuntele mitä täti sanoo, vaan mietiskelee vain kuinka pääsisi ulos, — se ei oikeastaan häiritse tätiä. Hän on niin kärsivällinen. Ainoa, joka synkistyttää hänen päiviänsä, on pelko että tuomari voi tulla sanomaan ettei ole niin tarpeellista oppia mallinkudontaa, ja että Pikku-Gunnin on päästävä muuanne oppimaan jotain muuta.