Sadelakki alhaalla niskassa ja kädet housuntaskuissa hän kulki tarkastellen kaikkea, kasvoillaan ilme, kuin ei mikään olisi hänelle mieleen.
Muuten oli hän oikein kaunis poika, kun oli hyvällä tuulella, sanoi
Janine. Silloin olivat hänen kasvonsa pelkkää hymyilyä, hän suorastaan
säteili iloa; silmät katosivat, kuin hukkuisivat riemun hohteeseen.
Koko tuo pieni mies oli kuin loisteen ympäröimä.
Mutta sellainen ei hän ollut joka päivä. Se oli Janinen huolena, että hän oli niin kauhean ylpeä ja usein katsoi arvoaan alentavaksi olla ihmisiksi.
Hän voi joutua aivan suunniltaan, jos jokin seikka kävi vasten hänen mieltänsä. Janine voi melkein pelätä häntä.
Isä Hesekiel oli kärsivällinen.
— Pojalla on huono perintö kuljetettavana matkassaan, sanoi hän. —
Hänen on pyrittävä pääsemään siitä vapaaksi.
Oliko poika alkanut taistella omaa itseään vastaan oli tosin epävarmaa, mutta ainakin hän näytti oivaltaneen että hänellä sisimmässään oli jotain muilta salattavaa. Yksin kesti hän kaiken, mikä kuohui ja riehui hänen rinnassaan. Jo oli tuo taistelu jättänyt jälkensä hänen vakaviin lapsenkasvoihinsa.
Janinen mielestä olivat hänen silmänsä alkaneet saada surumielisen ilmeen.
* * * * *
Oli kulunut parisen viikkoa.