Pikku-Gunn oli ollut kotoa poissa, vierailulla sukulaisten luona maalla.
Mutta nyt oli hän palannut, ja Pikku-isä oli ollut kutsuttuna koko päiväksi Herön kartanoon. Hänen mielestään oli Gunn käynyt niin suureksi ja juhlalliseksi. Hänen katseeseensa oli tullut jotain, josta Pikku-isä ei ollut selvillä mitä se oikein olikaan.
Hänestä tuntui että Gunn ei pitänyt häntä minään sen erikoisempana miehenä, ja se loukkasi häntä…
Pikku-isä tahtoi nyt kerta kaikkiaan olla etevin joukossa, ainakin naisten parissa, Gunn niihin laskettuna, — mutta kun tyttönen vain tuli lähellekään, kävi hän melkein ujoksi. Kun hän seisoi katsoen Pikku-isään, valtasi poikasen oman mitättömyyden tunne. Hän voi siitä olla oikein suuttunut itselleen.
Gunn ei ollut pyytänyt häntä tulemaan seuraavana aamuna rantaan.
Niin meni hän siis yksin. Kaiketi Gunnkin tulisi. Tiesihän Pikku-isä ettei Gunn viihtynyt sisällä paremmin kuin hänkään.
Mutta Gunn ei tullut.
Olikohan hän ehkä Lehtolassa, lukemassa tuomarin tykönä? Huoneessa, josta ei voinut nähdä merta! Mahtoipa siellä olla juuri kuin vankilassa! — —
Odotellessaan alkoi Pikku-isä onkia rapuja. Mutta hän väsyi ja heitti nyörin kädestään — —
Kuinka paljon hänellä nyt oli Gunnille kerrottavaa!…