Nyt, kun hän oli alkanut olla mukana vesillä ja osasi käytellä pitkää siimaakin… nyt soutaisi hän tyttöä, niin että hangat naukuisivat. Ja rannikon karit tunsi hän nyt paremmin kuin Gunn; pimeässäkin hän täällä suoriutuisi… äänestä tunsi hän eri putoukset… Gunn ei varmaankaan edes tiennyt että niillä oli kullakin oma äänensävynsä — —
Nyt, kun hän oli ollut joka päivä Thorkelin seurassa, oli hän oppinut niin paljon, josta Gunnilla ei ollut aavistustakaan — —
Tietysti hän tulisi kalastajaksi. Thorkel sanoi sen olevan parasta mihin kukaan voi pyrkiä. He voivat ammentaa Jumalan siunausta merestä — siellä oli ruokaa kaikille — heidän ei tarvinnut olla siitä kiistassa keskenään kuten maakamaralla asuvain. Meri on pyhä, sanoi Thorkel, siellä ei ole mitään raukkoja, vaan jokainen on kuningas ja vapaa mies…
Ja Thorkel oli sanonut että olisi vahinko, jos sellainen kuin Hesekiel jäisi elelemään maalle — ja sitä ei hän aikonutkaan tehdä. Hän halusi merelle, halkomaan mahtavia, kohisevia aaltoja; hän suoriutuisi kyllä kaikesta hukkumatta. Thorkel oli hänelle opettanut, että jos joutuu karille, niin pääsee siitä, jos vain joku aluksessa osaa lukea syntysanat. Mutta kukaan ei saanut opettaa niitä toiselle, sillä silloin menettivät ne voimansa…
Nykyisin oli enää niin harvoja, jotka osasivat ne, sanoi Thorkel, ja siksi niin monet hukkuivat… ainoa täällä oli Enok; hän oli pelastanut vaarallisilta matalikoilta enemmän kuin yhden aluksen…
Mutta kuinka saisi hän Enokin opettamaan ne hänelle? Keneltä oli Enok ne oppinut? Thorkel ei ollut tiennyt, oliko se ollenkaan ollut ihminen, jolta hän oli oppinut ne…
Ainakin hän koettaisi taivuttaa Enokia opettamaan ne hänelle…
Hänen katseensa kulki rantaa pitkin.
— — Tuolla oli tuomarin uusi, pitkähkön siro vene.
Sen korkea keula kuvastui kirkkaaseen veteen… Vaalea se oli, ja köydet olivat aivan uudet…