Joku istui siinä ja nosti purjeet… kuinka kevyesti ja kauniisti alus liukui eteenpäin! — —
Lahdella soutelijat laskivat aironsa lepoon ja jäivät sitä katsomaan — —
Tuolla tuli raikas vihuri etelästä! — —
Pikku-isä veti syvään henkeä. Se oli kuin tervehdys vieraasta maasta.
Silloin äkkiä — hän ei taaskaan tiennyt mikä hänen oli — sillä hän alkoi itkeä. Ei se johtunut vihasta, kuten ihmiset aina luulivat; hän ei tiennyt, mitä se oli.
Hän juoksi piiloon suuren rantakiven taa; ei kukaan saanut nähdä hänen kyyneleitään.
Ja kyynelten virratessa pitkin hänen kasvojansa, valtasi hänet kiihkeä halu merelle, purjehtimaan ylväänä aaltojen ja kuohujen keskitse… oi, hän näki rekattinsa halkomassa vesiä, sirona rakenteeltaan, keulastaan kapeana kuin veitsenkärki. Ja aavalle merelle käy sen tie, kohden saarta, missä ei kukaan voi laskea maihin, ei kukaan muu kuin hän…
Ja sitten kauas vieraisiin maihin! Ja hän joutuisi hengenvaaraan, mutta aina hän siitä pelastuisi — —
Ja Pikku-Gunn jäisi seisomaan rannalle ja katsoisi hänen jälkeensä!
Anders Halskar, jonka aina oli tapana kävellä rantapuotien alapuolella, tuli samassa hänen ohitsensa. Käännäistessään mälliä suussansa, loi hän syrjäkatseen poikaan. Hän hymyili hiukan, sillä hän ei ollut vielä koskaan nähnyt tuon pikku miehen itkevän.