Pikku-isä raivostui huomatessaan tulleensa yllätetyksi. Hän ponnahti pystyyn — aivan poissa suunniltaan — otti kiven ja singahutti sen Andersin jälkeen. Maailma oli hieman mustennut hänen silmissään ja hän tähtäsi väärin — mikä oli onneksi. Kivi oli näet jokseenkin iso, ja makasiinin seinä kumahti, sellaisella vauhdilla se oli heitetty.
Kuin tietämättään tarttui hän vielä toiseen. — —
Silloin otti joku häntä ranteesta.
Pikku-Gunn se oli. Hänen silmänsä olivat kyynelissä. — En minä pelkää sinua, sanoi hän hiljaa, — päästä kivi!
Mutta Pikku-isä ei päästänyt sitä.
Silloin otti tyttö itse sen hänen vapisevasta kädestänsä ja meni tiehensä.
Pikku-isä kiiruhti nyt kotiin ja pujahti sisään, pestäksensä hehkuvat, itkettyneet kasvonsa.
Juuri tänä onnettomana hetkenä havaitsi Janine muori hänet.
— Mikä sinun on, Pikku-isä?
Poika olisi halunnut huutaa ääneen. Hän tempaisi käsiinsä pyyheliinan, rutisti sen kokoon ja heitti sen muorille vasten päätä.