Vanha valkotukkainen muori seisoi katsoen häneen kyynelsilmin.
— Jumala suokoon minulle lohtua, Pikku-isä, mielipahassani, jota kiivautesi minulle tuottaa!
Ja muori jätti hänet yksin.
Nyt heittäytyi Pikku-isä maahan. Hän oli Jumalan ja ihmisten hylkäämä.
Mitäpä muuta hänelle jäi neuvoksi kuin lopettaa itsensä!
Isä Hesekiel tuli sisään ja toimitti hänet vuoteeseen. Voihan jokainen nähdä että hän oli sairas.
Mutta yöllä, juuri kun kuunvalo ehti akkunaan, heräsi Janine muori ja huomasi että joku oli polvistunut hänen vuoteensa ääreen. Hän tunsi kuinka kostea poski painautui vasten hänen kättänsä.
Pikku-isä se oli. Paitasillaan hän siinä kyyrötti.
— En voinut siihen mitään, kuiskasi hän nöyrästi. — Tai olisin kyllä voinut, oikaisi hän kiivaasti, — mutta en minä tee enää koskaan sillä tavoin!
Janine torui: — Joudupa nyt vuoteeseesi, ja heti paikalla!
Hänen täytyi nousta laittamaan peitettä pojan ympärille.