Sitten hän kiitti Jumalaa siitä että poika kumminkin syvinnä sydämessään oli hyvä.
* * * * *
Seuraavana päivänä nousi Pikku-isä myöhään ja pujahti ulos koskematta ruokaan, vaikka pöydässä oli ohkoleipää ja voipuuroa, paraita herkkuja, mitä hän tiesi.
Janine hiipi hänen jälkeensä. Poikasen tie kävi virran rannalle. Mutta kun Janine näki hänen siellä aivan rauhallisesti istuutuvan kivelle, ei hän uskaltanut häiritä häntä, vaan meni jälleen sisään.
Pikku-isä ei ollut huomannut häntä. Hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, tuijotti pyörteisiin ja mietiskeli.
Vesi laski. Virta ulvoi ja riehui kuin koski ja imi veden paljouden salmen kautta ulos lahdesta.
Ryöppyävä vaahto räiskyi hänen kasvoihinsa… pyörteet tempaisivat hänen ajatuksensa mukaansa — häntä huimaisi — mutta hän tuli jälleen järkiinsä ja muuttihe istumaan korkeammalle rannasta.
Mutta hänen sydämessään kävi sama kuohu ja kohina, pauhu ja tohina kuin koskessakin.
Nyt tahtoi hän päästä selville siitä, mitä juonia horna solmi hänen povessansa — ja tulisiko ilkeys ohjaamaan hänen elämäänsä vai tulisiko hänestä kunnon mies, kuten hän olisi halunnut.
Ja hän koetti tunkea omaan sisimpään olentoonsa, mutta ei löytänyt tietä eikä polkua. Hänen täytyi raivata itselleen pääsy sinne. Täytyihän hänen näet tietää, pitikö hänen lopettaa itsensä vai ei. Hän tahtoi tietää, mimmoinen mies hänestä voi tulla — —