Hän istui Bone Alleyn varrella erään talon oven kynnyksellä. Hänen ympäristönsä oli sellainen, jommoista näillä seuduilla Lontoossa köyhien kortteleissa näkee joka päivä; eikä hän itse myöskään herättänyt mitään huomiota tässä ympäristössä. Kymmenestä hänen ohitsensa kulkevasta henkilöstä olisi yhdeksän mennyt menojaan suomatta hänelle silmäystäkään.
Hän oli puettu ruskeaan hameeseen, mustaan liiviin sekä virttyneeseen siniseen huopahattuun, johon oli koristeeksi pantu musta nauhasolmuke sekä harmaa likainen variksensulka. Hän oli kietonut käsivartensa polviensa ympäri, ja jalat, joissa oli rikkinäiset kengät, lepäsivät jonkunlaisen appelsiininkuorista ja rikkinäisistä pulloista sekä tinasohjosta muodostuneen läjän päällä. Hänen silmänsä olivat siniset ja suuret, ja hänen hiuksensa, jotka olivat epämääräisen ruskeata väriä, riippuivat oikosina suortuvina hänen hentojen vilustuneiden kasvojensa ympärillä. Mutta hän oli uneksija. Tarkka tutkija olisi havainnut, että hänen sielunsa oli kaukana hänen ympäristöstään. Äkkiä ilmaantui hymyily hänen huulilleen ja silmiin syntyi loiste sellainen, ettei mikään Bone Alley'ssa voinut sitä aiheuttaa. "Greeta, sinä kiipeät liian korkealle, tule alas!"
Hän oli tottunut juttelemaan oman itsensä kanssa. Hänen läheisyydessään ei ollut ketään. Etäämpänä seisoi posetiivin soittaja muutamien tanssivien lasten ympäröimänä.
"Paras että lähdet liikkeelle, Greeta", jatkoi hän. "Täti varmaankin jo pian sinua huutaa."
Hitaasti hän nousi istualta, ja sitten kuin hän oli oikaissut laihat jäsenensä, rupesi hän astelemaan ylös jyrkkiä portaita myöten. Ylös ja yhä ylöspäin kolmea pitkää porrasosastoa pitkin. Erilaisia löyhkiä tunkeili ulos niistä monista ovista, joiden ohitse hän asteli, ja helposti saattoi arvata, mitä tointa oli kullakin asukkaalla, jolle nuo ovet kuuluivat. Suovan, paistetun sianlihan ja kalan haju tunkeusi esiin. Melkein kaikkialla keitettiin ja paistettiin, sillä kello oli yksi, ja siis oli päivällisaika.
Ylimmäisessä kerroksessa seisahtui Greeta hengähtämään, ei sen vuoksi, että hän olisi ollut hengästynyt, sillä hänen sekä keuhkonsa että sydämmensä olivat aivan terveet, mutta hänen omat sanansa antoivat tähän selityksen.
"Nyt, Greeta, et sano sanaakaan, kun hän alkaa — et sanaakaan, sillä silloin et saa toiste mennä ulos jälleen!"
Hän aukaisi nopeasti oven ja meni sisälle. Tämä oli köyhä asunto, mutta siisti. Ikkunan ääreen sijoitetussa vuoteessa istui viallinen nainen ahkerasti kutoen sukkaa. Hän katsoi vihaisin katsein tyttöä, ja hänen äänensä oli ärtyisän pistävä, kun hän virkkoi:
"Kuinka kauan minun pitää sinua odottaman, sitä juuri tahtoisin tietää? Katso tulta, sinä laiska letukka! Sinä et ole minulle suuremmaksi hyödyksi nyt, kuin silloin, jolloin olit koulussa. Mitä sinä olet tehnyt? Minä kudon ja teen työtä kaikin voimin, pitääkseni sinua vaatteissa ja elättääkseni sinua, ja sinä vain juokset ulkona kaduilla aamusta iltaan. Sinä olet posetiivin ympärillä tanssinut, siitä vetoa pitäisin! Oi, jospa minä vielä voisin jalkojani käyttää, niin kyllä minä sinulle soittaisin toista pilliä!"
Greeta ei vastannut mitään, mutta suurella melulla hän laittoi uuniin tulta ja rupesi valmistamaan päivällistä, perunoita ja silliä sekä kupillisen teetä. Rouva Perkins yhä jatkoi syytöksiään tyttöä kohtaan ja valituksiaan, mutta Greeta näytti häntä tuskin kuulevan. Hän pesi astioita ja hellaa, toi lisää villalankaa piironginlaatikosta, ja kun hän oli tädilleen sen antanut, läheni hän ovea.