"En sitä epäile. Minä kirjoitan sinulle sitten kun olen puhunut neiti Gregoryn kanssa. Hyvästi, Greeta."
Neiti Churchhill meni, ja Greeta riensi karamellipuotiin, jonne hän jäi puoleksi tunniksi puhumaan siitä erinomaisesta onnesta, joka mahdollisesti tulisi hänen osakseen.
NELJÄS LUKU.
Maantienlokaa.
Oli lauhkea iltapäivä helmikuun loppupuolella, kun Greeta tuli Sundalen asemalle. Hän näkyi olevan ainoa matkustaja, joka tässä astui alas Lontoon junasta. Eräs kantaja, joka yksin seisoi junasillalla ottaaksensa vastaan tulijoita, tarttui hänen pieneen matka-arkkuunsa, katsoen häneen leveästi hymähtäen.
"Minulle on maksettu, jotta ottaisin tämän, neiti. Mihinkä menette? Ette kaiketi ole näiltä seuduin, vai kuinka?"
"Minä menen palveluspaikkaani."
Greeta ei ensinkään ujostellut. Matka oli ollut ihastuttava. Rouvat Jones ja Creek olivat molemmat ottaneet aikaa saattaaksensa hänet asemalle, ja heidät hyvästi jättäessään oli hän saanut kummaltakin lahjan. Rouva Jones oli antanut hänelle kauniin ompelurasian, johon oli maalattu monta kaunista kukkaa, ja rouva Creek oli lahjoittanut hänelle tukevan hyvän sateenvarjon. Greetan mielestä ei löytynyt häntä onnellisempaa tyttöä. Ei yksikään pilvi tulevaisuutta varjostanut. Nyt hän katsoi kantajaan niin säteilevin silmin, että kantajan ehdottomasti täytyi yhtä iloisesti katsoa häneen.
"No missä siis on palveluspaikkanne?"
"Huvila Ivyssä — neiti Churchhillien luona."