"Ymmärräthän, Ellen, että minä tein päätökseni heti paikalla, kun herra puhui, että minä tulisin lähetyssaarnaajaksi, jahka tulen täysikäiseksi."
"Mutta siihen tarvitset kasvatusta, eikö niin? Ja mitenkä pääset meren ylitse? Ja mitä sinä teet, kun kerran olet sinne päässyt?"
"No tuo käy kaikki hyvin helposti. Kaikkein ensiksi täytyy vakaasti päättää mennä; aivan niinkuin minä tein palvelukseen mennessäni. Sitten täytyy hankkia itsellensä vaatteita, aivan niin kuin minä tein. Mutta Helena neiti on sanonut, että siellä, missä pakanat asuvat, on hyvin lämmin, eivätkä he käytä paljon vaatteita — ei mitään, joka on mainitsemisen arvoista. Niin että minä uskallan väittää, että se asia kyllä hyvin suoriutuu. Ehkä tarvitsen kolme pumpulipukua, ja yksi hattu kestäisi pitkän ajan — eikä yhtään päällysnuttua, se, näetkö, olisi hyvä säästö."
"Mutta mitä sinä tekisit, kun olet sinne saapunut?" kysyi Ellen jälleen.
"Minä ottaisin raamattuni kainalooni ja kokoisin heidät ympärilleni, aivan rauhallisesti. En minä kärsisi mitään tungeksimista ja tappelemista. Sitte lukisin heille Jeesuksesta."
"Eikö mitään muuta?"
"No niin", sanoi Greeta miettien, "minä luulen, että sanoisin heille hyvin varmasti, että Jeesus kuoli, jotta he pääsisivät taivaaseen. Minä sanoisin, että hän rakasti heitä sekä että heidän täytyy tulla hyviksi, ja että hän tahtoo heitä siihen auttaa, jos he häntä rukoilevat, aivan niinkuin hän on tehnyt minulle."
"Ja sitten?"
"No", sanoi Greeta yhä yhtä miettivänä, "minä otaksun, että he tekisivät kysymyksiä, ja sitten me kentiesi voisimme veisata jonkun virren, samaten kuin katusaarnaajat Lontoossa tekevät, ja sitten lopettaisin sillä kertaa. En luule, että se kävisi kovin vaikeaksi, Ellen — ei, jos oikein päättää."
"Mutta minä olen kuullut, että kansa meren toisella puolen ei puhu meidän kieltämme eikä voi sitä ymmärtää enemmän kuin eräs ranskalainen, joka tuli meidän kyläämme kerran."