"Osaatko ratsastaa, tyttöseni?" sanoi rouva Bedford. "Meillä on poni tallissa. Minä voin panna säkin sen selkään, ja sinä saat sen lainata aivan mielellään."
Greeta meni talliin ja katseli pelästyneenä valkoista ponia.
"Voinko toista vertaa nopeammin päästä perille tuolla?"
"Kyllä tietysti. Katsos tässä, pian panemme suitset sen suuhun. Mutta, siunatkoon sinua, tyttö, ethän sinä tuolla tavalla saata lähteä Ferndaleen ilman hattua!"
Greeta tapaili huolestuneena kädellään myssyänsä, mutta rouva Bedford sieppasi erään hatun ja painoi tytön päähän sen. Sitten auttoi hän Greetaa istuutumaan ponin selkään. Mutta se oli hirveä silmänräpäys tälle tottumattomalle ratsastajattarelle, kun hevonen lähti liikkeelle; ja ennenkuin oli ehditty veräjälle, oli hevonen jo ruvennut juoksemaan täyttä laukkaa, viskaten Greetan suin päin vanhaan olkiläjään. Hän nousi heti jaloilleen. Paitsi kovaa tärähdystä oli hän muuten ihan loukkautumaton, mutta häntä ei mikään enää olisi saanut uudestaan astumaan hevosen selkään.
"En ole saanut sääriä ratsastamista varten", selitti hän, "ja nyt en tahdo hetkeäkään hukata enään, vaan juoksen suoraa päätä tohtorin luo."
Ja pois hän syöksähti, pieni kummallinen olento pumpulihameessa, vyöliina edessä ja hattu päähän painettuna. Hän huomasi piankin, että liian suuri vauhti oli erehdys, sillä siten hän ei kestäisi päähän asti, ja sen vuoksi hän nyt kulki tasaista vauhtia. Oi miten hirveän pitkä tie tämä oli! Aurinko paahtoi, ja Greeta pelkäsi, että hänen voimansa loppuisivat ja hän nääntyisi hengästyksestä. Yhäti hän pyrki eteenpäin, ja vihdoin hän kohotti taivasta kohti hikipisaroista kosteat kasvonsa:
"Oi Jumala, minä rukoilen sinua, auta minua kestämään loppuun asti, sillä onhan kysymys minun neitini hengestä. Minä rukoilen sinua, tee tie lyhemmäksi taikka minun jalkani väkevämmiksi!"
Juuri silloin tuo armottomasti polttava aurinko piiloutui molemmin puolin tietä kasvavan metsän varjoon; oliko se vastaus hänen rukoukseensa? Greeta uskoi sen ja hymyili tyytyväisenä, samalla kuin hän rivakasti jatkoi matkaansa. Vihdoin hän pääsi kaupunkiin. Ihmiset töllistelivät häntä, kun hän tuli suurelle kadulle läähättävänä ja tomuisena. Ainoastaan kerran hän seisahtui saadaksensa selvää tohtorin asunnosta.
Mutta kun hän sinne pääsi perille, niin hän tuskin saattoi tehdä asiastaan selvää. Onneksi oli tohtori juuri palannut sairaskäynneiltänsä ja tuli nyt itse tapaamaan tyttöä.