—´ v — — —´ v v —´ v —´ —_
—´ v — — —´ v v —´ v —´ —_
—´ v v —´ —_
Näihin mittoihin ja myös muihinki on Suomentaja luullut kielemme paraite sopivan, jos me lauluissamme samati kuin Greekan ja Latinan kielissä tavallinen on, ainuastaan sanapolvien eli tavausten omaa arvoa (quantitet), se on pituutta ja lyhyyttä,[2] tarkoin noutelemme, ja tehen sitä myös sallimme että sanojen aksenttoa välistä turmellaan. Tämä aksenton turmeleminen lienee monenki mielestä kummallainen ja sopimaton. Mutta tätä havaitaan myös paraissaki Runoissamme, kuin niitä vaan lauletaan taikka niin luetaan kuin laulannon laatu vaatii. Se lienee siis Lauluissammeki sallittava; vaan ainuastaan sillä eholla, että polvien arvoa myös nouatetaan samalla. Suomen Runojat eivät ole tätä asiaa aina ahkeroineet; sillä Runoissa usein tavataan semmosiaki värsyjä, joissa, kuin lauletaan, sekä polvien arvo että sanojen aksentoki surmataan e.m. näissä värsyissä:
"Minä mies vähäväkinen en ole iso iältä"
Jotka laulettaissa näin kuuluvat:
Miinä|mies vä-|häävä-|kiinen en o-|lee i-|soo i-|ältä.
Vaan tämänkaltaset värsyt, joissa lyhyet polvet näin venytetään ja sanat siis melkein ouoilta kuuluvat, ovat Suomentajan mielestä aivan sopimattomat, ja näyttänevät toeksi, etteivät Suomalaisten Runojat vielä ole Runoteoissaan aina kahtoneet värsyin ulkonaista kauneutta, jota kuitenki valaistuneempi kansa on Runojoiltaan vaativa. — Selvemmältä tosiaan ja varsin komialta soivat Runoissamme semmoset värsyt, joissa tätä venyttämistä ei kuulla, vaikka niissä aksenttoaki turmellaan e.m. tämä värsy:
"Kante-|leen kä-|tensä | alle"
elikkä tämä: