Apotti Jérôme Coignard

Apotti Jérôme Coignardin ajatuksia

I. Valtiomiehet.
II. Pyhä Abraham.
III. Valtiomiehet. (Jatko ja loppu).
IV. Mississipin juttu.
V. Pääsiäismunat.
VI. Uusi hallitus.
VII. Uusi hallitus. (Jatko ja loppu).
VIII. Neuvosmiehet.
IX. Tiede.
X. Armeija.
XI. Armeija (jatkoa).
XII. Armeija. (Jatko ja loppu).
XIII. Akatemiat.
XIV. Kapinalliset.
XV. Valtiokaappaukset.
XVI. Historia.
XVII. Herra Nicodème.
XVIII. Oikeus.
XIX. Vahtimestarin kertomus.
XX. Oikeus. (Jatkoa).
XXI. Oikeus. (Jatkoa).
XXII. Oikeus. (Jatko ja loppu).

Apotti Jérôme Coignard

Octave Mirbeau'lle.

Ei ole tarvis minun tässä hahmotella herra apotti Jérôme Coignardin elämää, hänen, joka oli kaunopuheisuuden professori Beauvais'n kollegiossa, hra de Séezin kirjastonhoitaja Sagiensis episcopi bibliothecarius solertissimus, kuten hänen hautakirjoituksensa mainitsee, myöhemmin Saint Innocent'in kirjuri, vihdoin tämän Astarac-kirjaston hoitaja, kaikkien kirjastojen kirjaston, jonka tuhoutuminen on iankaikkisesti valitettavaa. Hän kuoli salamurhattuna Lyon'in tiellä, erään kabalistisen juutalaisen käden kautta, jonka nimi oli Mosaïde (Judaea manu nefandissima), jättäen jälkeensä useita keskeneräisiä teoksia ja muiston kauniista ja tuttavallisista keskusteluista. Kaikki hänen erikoista laatua olevan elämänsä lähemmät olosuhteet ja hänen traagillinen loppunsa on kertonut julki hänen oppilaansa Jacques Ménétrier, liikanimeltä ournebroche, koska hän oli paistintuvassa syntynyt Pyhän Jaakon kadulla. Tällä paistinkääntäjällä oli tätä kohtaan, jota hänen tapansa oli nimittää rakkaaksi mestarikseen, mitä hellin ja suurin ihailu. "Hän oli", sanoi paistinkääntäjä, "etevin henki, joka koskaan on maanpäällä kukkinut ja kukoistanut". Tämä paistinkääntäjä toimitti julkisuuteen ujosti ja uskollisesti herra apotti Coignardin muistelmat, joka elää tässä teoksessa niinkuin Sokrates Xenophon'in Muistelmissa.

Tarkkana, tarkkaavaisena ja hyväntahtoisena hän teki herra apotista täysin elävän muotokuvan, jolla on herttaisen uskollisuuden leima. Se on teos, joka johtaa lukijan mieleen Holbeinin maalaamat Erasmuksen muotokuvat, nuo Louvressa nähtävissä olevat, myöskin Baselissa ja Hampton-Court'issa, joiden ihanuutta ei katsoja lakkaa ihmettelemästä. Lyhyesti, hän jätti meille mestariteoksen. On epäilemättä yllättävää, että hän ei pitänyt huolta sen painattamisesta. Kuitenkin hän voi itse toimittaa sen lopulliseen muotoon tultuaan kirjakauppiaaksi Pyhän Jaakon kadun varrelle, Pyhän Catharinan kirjakauppaan, jonka ennen hra Blaizot oli omistanut. Kenties hän kirjojen keskellä eläen, pelkäsi lisätä lehteäkään tuohon hirvittävään mustatun paperin kasaan, joka elää pimeydessä. Meillä on sama vastenmielisyys kävellessämme siltarannoilla noiden muutaman pennin kirjakauppojen ohitse, missä aurinko ja sade vitkaan kuluttavat sivuja, luotuja kuolemattomuutta varten. Huono selitys. Niinkuin ne kuoleman kuvat, varsin liikuttavat Bossuet'n lähettämät apotti de la Trappelle yksinäisen erakon huvitukseksi, antavat nämäkin aihetta mietelmiin kirjailijalle kaiken kirjoittamisen turhuudesta. Uskallan sanoa, että omasta puolestani Pont-Royal ja Pont-Neuf siltojen välillä olen täysin tuntenut tämän turhuuden. Olisin taipuvainen uskomaan, että hra apotti Coignardin oppilas ei painattanut teostaan siksi, että hän niin jalon mestarin kasvattamana ajatteli terveesti kirjallisesta kunniasta ja osasi sitä oikein arvostaa, se on, pitää sitä kokonaan mitättömänä. Hän tiesi sen olevan epävarman, oikullisen, kaikenlaisten vaarojen alaisen ja riippuvaisen asian haaroista jo itsessään sangen pienistä ja surkuteltavista. Nähdessään tietämättömät, arvostelukyvyttömät ja keskinkertaiset aikalaisensa, hänen mielestään ei ollut mitään syytä toivoa, että niiden jälkeentulevaiset äkkiä muuttuisivat tietäviksi, järkeviksi ja arvostelukykyisiksi. Hän ajatteli ainoastaan, että tulevaisuus, vieraana meidän riidoillemme, toki toisi mukanaan oman välinpitämättömyytensä, joskaan ei ehkä oikeutta. Me olemme melkein varmoja siitä, että tulevaisuus on yhdistävä meidät, suuret ja pienet, samaan unohdukseen ja levittävä meidän kaikkien ylle oman hiljaisen, rauhallisen tasa-arvoisuutensa. Mutta jos tämä toivo jonkun merkillisen sattuman kautta meidät pettäisi, jos tulevaisiin sukukuntiin säilyisi joku muisto meidän nimestämme tai meidän kirjoituksistamme, me voimme jo edeltäpäin aavistaa, että ne eivät tulisi nauttimaan meidän ajatuksistamme muulla tavalla kuin niiden nerokkaiden harhakuvitelmien ja harha-aistimusten kohdalta, jotka yksin jatkavat neron teoksia läpi aikojen. Mestariteosten pitempiaikainen elämä on mahdollinen ainoastaan ja yksinomaan säälittävien älyllisten kompastusten kautta, joissa yleisön aasimaisuus tarjoo kättä taiteellisten henkien kompasteleville hienouksille. En pelkää sanoa, että hetkenä, jota nyt elämme, me emme ymmärrä yhtään ainoata säettä Iliaasta taikka Divina Commediasta niiden alkuperäisessä merkityksessä. Elämä on iäistä muodonmuutosta, eikä meidän kirjoitettujen ajatustemme jälkeentulevaisuus muodosta mitään poikkeusta tästä laista: ne eivät jatku muuten kuin sillä ehdolla, että ne muuttuvat aina erilaatuisemmiksi siitä alkuperäisestä muodostaan, missä ne lähtivät meidän aivoistamme. Mitä meistä ehkä vastaisuudessa ihaillaan, on oleva kokonaan outoa meille.

On luultavaa, että Jacobus Paistinkääntäjä, tunnettu mielensä yksinkertaisuudesta, ei asettanut itselleen kaikkia näitä kysymyksiä hänen omasta kädestään lähteneen pienen kirjasensa johdosta. Tekisimme vääryyttä hänellä, jos luulisimme, että hänellä oli itsestään mitään liioiteltuja ajatuksia.

Uskon tuntevani hänet. Olen mietiskellyt hänen kirjaansa. Kaikki mitä hän sanoo ja kaikki minkä hän jättää sanomatta, ilmituo hänen sielunsa aivan erikoista kainoutta. Jos kuitenkaan hän ei ollut aivan itsetiedoton omasta kyvystään, hän tiesi myös, että se on se mikä kaikkein vähimmän on anteeksi annettavissa. On helppo anteeksiantaa ihmisille heidän mielensä alhaisuus ja heidän sydämensä kavaluus. Sietää mielellään, että he ovat konnia ja väärintekijöitä, eikä edes heidän omaisuutensakaan ole kadehdittavaa, jos näkee, että se on väärin ansaittua.

Keskinkertaiset henget kohoavat helposti heitä ympäröivien keskinkertaisuuksien kautta, jotka heissä kunnioittavat omaa kuvaansa. Tavallisen ja keskinkertaisen ihmisen kunnia ei loukkaa ketään. Se on pikemminkin salaista tavallisen ja halvan imartelua. Mutta kyvyn käsitteeseen kuuluu röyhkeys, joka herättää epämääräistä vihaa ja syvän solvauksen tunnetta. Jos Jacobus Paistinkääntäjä viisaasti ja taitavasti kieltäytyi tuskallisesta kunniasta ärsyttää kauniisti kirjoitetulla teoksellaan typerien ja ilkeiden ihmisten määrätöntä lukua, ei voi muuta kuin ihailla hänen selkeätä järkeään ja pitää häntä sen mestariapotin ansiokkaana oppilaana, joka tunsi ihmiset. Kuinka lie sen asianlaita ollutkaan, Jacobus Paistinkääntäjän käsikirjoitus jäi julkaisemattomaksi ja oli kadoksissa kauemmin kuin vuosisadan. Minulla on ollut se erinomainen onni, että olen löytänyt sen erään boulevardi Montparnassen kaupustelijan luota, joka on puotinsa likaisten ruutujen taa latonut liljaristejä, St. Helenan muistomitaleja ja heinäkuun ritarimerkkejä itsekään aavistamatta, että hän täten antaa kokonaisille sukupolville surumielistä tyyneyden ja tyyntymisen opetusta. Tämä käsikirjoitus tuli minun toimestani julaistuksi vuonna 1893 nimellä Kuningatar Hanhenjalan ravintola[1] (1 nid. 18 painoarkkia). Suositan sitä lukijalle, jos hän ei tunne sitä, ja hän on löytävä siitä enemmän uutta kuin mitä tavallisesti vanhoista kirjoista haetaan. Mutta nyt ei ole kysymys siitä kirjasta.