Jacobus Paistinkääntäjä ei tyytynyt tekemään tunnetuiksi mestarinsa tekoja ja ajatuksia ainoastaan yhtäjaksoisessa kertomuksessa. Hän poimi huolellisesti myöskin paljon hra apotti Coignardin puheita ja keskusteluja, jotka eivät mahtuneet tähän muistelmateokseen (joka nimi parhaiten sopii Kuningatar Hanhenjalan ravintolalle), ja hän muodosti niistä pienen valikoiman, joka on joutunut minun käsiini samalla kuin nuo muutkin paperit.
Se on tämä valikoima, jonka nyt olen julkaissut nimellä Herra Jerôme Coignardin ajatuksia. Se herttainen ja suosiollinen vastaanotto, mikä yleisön puolelta on tullut Jacobus Paistinkääntäjän edellisen teoksen osaksi, rohkaisee minua nyt julkaisemaan nämä keskustelemukset, joissa lukija jälleen tutustuu hra de Séez'in entiseen kirjastonhoitajaan ynnä hänen suvaitsevaiseen viisauteensa sekä hänen erikoisen laatuiseen, ylevämieliseen epäilemiseensä, missä hänen mielipiteensä ihmisistä yhtyvät hänen hyväntahtoiseen ylenkatseeseensa. En uskaltaisi ottaa vastatakseni tämän filosofin ajatuksista erinäisiin valtiollisiin ja siveellisiin asioihin nähden. Minun velvollisuuteni julkaisijana rajoittuvat ainoastaan siihen, että esitän kirjailijani ajatukset mahdollisimman edullisessa valossa. Hänen vapaa älynsä tallasi jalkoihinsa kaikki tavallisten ihmisten mielipiteet eikä suostunut niihin ilman tarkkaa ja itsenäistä tutkistelua, paitse siinä, mikä koski katoolista uskontoa, jossa hän oli järkkymätön. Kaikessa muussa hän uskalsi olla uppiniskainen vaikka koko vuosisadalleen. Jo tämä tekee hänet meidän kunnioituksemme arvoiseksi. Meidän täytyy olla kiitollisia ihmishengille, jotka ovat taistelleet ennakkoluuloja vastaan. Mutta on helpompaa heitä kiittää kuin olla heidän kaltaisiaan. Ennakkoluulot liittyvät toisiinsa ja muuttavat muotojaan lakkaamatta yhtä ikuisesti ja liukkaasti kuin pilvet. Kuuluu niiden olemukseen, että ne ovat häikäiseviä, ennenkuin ne käyvät inhottaviksi, ja ne ihmiset ovat harvinaisia, jotka ovat vapaat oman aikansa taikauskosta ja jotka katsovat silmäterään sitä, mitä laumayleisö ei uskalla vilaistakaan. Hra apotti Coignard oli vapaamielinen ja nöyrä ihminen, ja se riittänee luullakseni asettamaan hänet arvossa paljon yläpuolelle jonkun Bossuet'n ynnä kaikkien noiden suurmiesten, joiden kunnia kukoistaa kunkin kohdastaan perintätapojen ja perintäuskojen juhlapohjalta.
Mutta jos täytyy katsoa, että hra apotti Coignard eli vapaana, vapautuneena yleisestä harhaluulosta ja ettei meidän intohimojemme särmäsäteillä eikä ennakkoluuloillamme ollut mitään valtaa hänen ylitseen, on vielä tunnustettava, että tällä etevällä hengellä oli omat ja itsenäiset mielipiteensä myöskin luontoon ja yhteiskuntaan nähden ja että häneltä puuttui ainoastaan taitavuutta tai tahtoa siroitella ympärilleen sofismeja totuuksiensa väliviivoiksi, jossa tapauksessa hän olisikin kummastuttanut ja ihastuttanut ihmisiä laajalla ja kauniilla älyllisellä rakenteellaan. Tällä tavalla yksin rakennetaan suuria viisaustieteellisiä järjestelmiä, jotka pitävät paikkansa vain sofistiikkansa kautta. Järjestelmän puute oli hänen henkinen ominaisuutensa (taikka jos niin tahdotaan sanoa), häneltä puuttui tasasuhdallinen järjestelmäkyky. Muuten hän esiintyisi sinä, mitä hän itse asiassa oli, s.o. viisaimpana kaikista siveyssaarnaajista, eräänä ihmeellisenä Epikuron ja pyhän Franciscus Assisilaisen välimuotona.
He ovat mielestäni kaksi parhainta sielua, joita kärsivä ihmiskunta vielä on tavannut täysin epämääräisellä polullaan. Epikuros vapautti ihmishenget turhista kauhuntunteista ja opetti heille onnen ja heidän kurjan luontonsa, sekä heidän heikkojen voimiensa sopusoinnun, joka heidän itsensä on järjestettävä. Kun taas kunnon pyhä Franciscus, herkempänä, enemmän aistimaailmaan kuuluvana, johdatti heidät autuuteen sisäisen unelman tietä ja tahtoi, että ihmissielut hänen esimerkkinsä mukaan riemastuisivat ihastuttavan erakkoisuuden syvänteissä. He olivat molemmat herttaisia, toinen tappaessaan ihmisille tavallisia harhaluuloja, toinen luodessaan mielikuvia, joista ei ole mitään ylösnousemusta.
Mutta ei pidä liioitella mitään. Herra apotti Coignard ei suinkaan ollut ei elämäntyönsä eikä ajatustensa kautta rohkein viisaista eikä hehkuvin pyhistä ihmisistä. Keksimiään totuuksia hän ei osannut heittää heihin niinkuin kuiluun. Hän säilytti uskaliaimmillakin henkisillä löytöretkillään rauhallisen käyskentelijän asenteen. Hän ei tehnyt mitään poikkeusta itsensä suhteen siihen yleiseen ylenkatseeseen nähden, jolla ihmiskunta oli hänet innoittanut. Häneltä puuttui se erinomainen mielle, joka piti pystyssä Baconin ja Descartesin uskon itseensä senjälkeen kuin he olivat lakanneet uskomasta kehenkään. Hän epäili totuutta, jota hän kantoi omassa sydämessään ja hän kylvi ilman mahtipontisuutta älynsä jalokiviä. Häneltä puuttui se luottamus, joka ylimalkaan on yhteinen kaikille ajatusten tekijöille, että hän olisi pitänyt itseään etevimpänä kaikista suurista neroista. Se on puute, joka kostaa itsensä, sillä maine ei tule sen osaksi, joka ei aja takaa sitä. Herra apotti Coignardissa se oli vielä lisäksi heikkoutta ja epäjohdonmukaisuutta. Koska hän johti ajattelijan rohkeuden sen äärimmille äyräille, ei hänen olisi pitänyt tuntea mitään tunnonvaivoja, joskin hän olisi julistanut itsensä ensimäiseksi kaikista ihmisistä. Mutta hänen sydämensä säilyi yksinkertaisena ja hänen sielunsa puhtaana, ja tämä älyn riittämättömyys, joka ei osannut pysytellä maailmankaikkeuden yläpuolella, saattoi aikaan hänelle korjaamattoman vaurion. Sanoisinko kuitenkin, että rakastan häntä enimmän juuri tällaisena?
En tahdo väistyä vakuuttamasta, että ajattelija ja kristitty herra apotti Coignard yhdisti itsessään eräällä verrattomalla tavalla epikurealaisuuden, joka varjelee meidät elämäntuskasta ja pyhän yksinkertaisuuden, joka johtaa meidät taivaan autuuteen.
On huomattavaa, että hän ei ainoastaan hyväksynyt oppia Jumalan olemassaolosta, sellaisena kuin katoolinen usko oli sen hänelle jättänyt, vaan vielä että hän koetti sitä ylläpitää järjellisen maailmanjärjestyksen todistuskappaleena. Hän ei matkinut koskaan niiden ammattijumalanuskojien taitavaa tapaa, jotka tekevät omaksi tarpeekseen siveellisen, ihmisrakkaan ja siveän Jumalan, jonka kanssa he yhdessä nauttivat täydellisen yhteisymmärryksen tyydytystä. Ne läheiset suhteet, joita he rakentavat Hänen kanssaan antavat heidän kirjoituksilleen paljon arvovaltaisuutta ja heille itselleen henkilökohtaisesti suurta kunnioitusta yleisön puolelta. Ja tätä hallinnollista jumalaa, niin hillittyä, juhlallista, vapaata kaikesta fanatismista ja joka on antanut meille maailman, he suosittelevat kansankokouksissa, seurapiireissä ja akatemioissa. Herra apotti Coignard ei edustanut näin edullista iäisyyttä. Mutta katsoen siihen, että on mahdotonta käsittää maailmankaikkeutta muuten kuin sen älyllisissä sarakkeissa ja on katsottava, että maailmankaikkeus on järjellinen, vieläpä siihenkin nähden, että voi todistaa sen järjettömyyden, hän löysi siitä järjen, jota hän nimitti Jumalaksi, jättäen tälle oppisanalle sen äärettömän epämääräisyyden ja suhtautuen kaiken lisäksi jumaluusoppiin niinkuin siihen on suhtauduttava, kun tiedetään, että se käsittelee tuntemattomuutta pikkuseikkoihin saakka menevällä täsmällisyydellä.
Tämä vaatimattomuus, joka täsmii hänen älyllisyytensä rajoja, oli sikäli paikallaan, niin kuin minä luulen, että se päästi hänet kiusauksesta haihtua johonkin ruokamittaiseen ajattelijajärjestelmään ja säästi hänet nuuskimasta niitä rotanloukkuja, joihin "vapautuneet henget" niin helposti joutuvat. Mukavasti eläeli vanhassa tilavassa loukussaan, hän keksi vain yhden keinon ilmituodakseen maailman käsitteen ja vaarinottaakseen luontoa. Minulla ei ole samat ajatukset uskonnosta ja luulen, että hän pettyi niihin nähden, niinkuin ne ovat pettäneet niin monen vuosisadan ajan ihmisiä, joko heidän onnekseen tai onnettomuudekseen. Mutta näyttää siltä kuin vanhat erehdykset olisivat vähemmän vauriollisia kuin uudet, ja koska meidän kerta kaikkiaan täytyy pettyä, on parasta pitää kiinni haalistuneistakin harhakuvista.
On ainakin varmaa, että herra apotti Coignard myöntäessään kristillisen ja katoolisen uskon periaatteen ei kieltäytynyt tekemästä niistä sangen omaperäisiä jatkopäätöksiä. Oikeauskoisuuden juurista hänen upea sielunsa kukoisti erikoisesti epikurealaisuuteen ja nöyryyteen nähden. Olen sen jo sanonut, hän ponnisteli aina karkoittaakseen yöllisiä kummituksia, noita kauhunkuvia tai kuten hän niitä nimitti, noita goottilaisia pirullisuuksia, jotka tekevät yksinkertaisen porvarin elämästä eräänlaisen pikkumaisen ja jokapäiväisen sabatin. Aikamme teologit ovat syyttäneet häntä että hän liioitteli autuuden toivoa vieläpä rajattomuuksiin asti. Löydän tämän nuhteen erään etevän ajattelijan kynästä lähteneenä.[2] En tiedä, tokko herra Coignard itse asiassa luotti liioin jumalalliseen hyvyyteen. Mutta varmaa on, että hän käsitti jumalallisen armon sen laajassa ja luonnollisessa ymmärteessä ja että maailma muistutti vähemmän Theban erämaita kuin Epikuroksen puutarhoja. Hän käyskenteli siellä sillä uskaliaalla impeydellä, joka on hänen luonteensa ominaisin piirre ja hänen oppinsa periaate.
Milloinkaan ei mikään ihmishenki ole kaikessa yhteydessään esiintynyt niin rohkeana ja niin rauhallisena eikä kostuttanut ylenkatsettaan niin suurella suloudella. Hänen siveys-opissaan yhtyy kyynillisten ajattelijain vapaus pyhän Portionculen ensimäisten munkkien puhtauteen. Hän halveksi ihmisiä herttaisuudella. Hän koetti opettaa heille, että koska heissä ei asunut mitään suurempaakaan kuin heidän kykynsä kärsiä, he eivät voi vaatia itseltään mitään sen hyödyllisempää eikä kauniimpaa kuin sääliväisyyden; kykeneväisinä ainoastaan aistillisesti toivomaan ja kärsimään heidän täytyy tehdä itselleen vain suvaitsevaisia ja herkullisia hyveitä. Hän pääsi siihen, että hän katsoi ylvästelyä kaiken pahan suurimmaksi lähteeksi ja suurimmaksi solvaukseksi luontoa vastaan.