Näyttää todellakin siltä, että ihmiset tekevät itsensä onnettomiksi liioittelemalla hyvää uskoaan itseensä ja heidän kaltaisiinsa ja että, jos heillä olisi nöyrempi ja todellisempi käsitys inhimillisestä luonteesta, he olisivat herttaisempia toisilleen ja herttaisempia itselleen. Siis se oli hänen hyväntahtoisuutensa, joka pakoitti hänet nöyryyttämään kaltaisiaan heidän yhteiskunnallisiin laitoksiinsa nähden. Hänen oli sydämellään heille osoitettava, että heidän typerä luontonsa ei ole keksinyt eikä rakentanut mitään, joka kannattaisi mitään kiivaampaa hyökkäystä tai puolustusta ja että jos he tuntisivat suurimpien teelmiensä hauraan totuuden niinkuin tuntevat lait ja valtakunnat, he taistelisivat niitä vastaan vain leikkien ja huvikseen niinkuin lapset, jotka rakentavat hiekkalinnoja meren rannalla.
Myöskään ei saa kummastua eikä tehdä mitään häväisyjuttua siitä, että hän halventeli kaikkia niitä ajatuksia, joiden kautta ihminen kohottaa omaa kunniaansa ja mainettansa oman sielunrauhansa kustannuksella. Lakien majesteetillisuudella ei ollut mitään arvovaltaa hänen selvänäköiseen sieluunsa nähden, ja hän valitti sitä, että on onnettomia, joiden täytyy alistua niin paljon sellaisen alaisiksi, minkä järki ja alkuperä useimminkaan ei ole mistään löydettävissä. Kaikki periaatteet olivat hänelle yhtä hylättäviä. Hän oli tullut siihen, että kanssaihmiset eivät tuomitsisi niin suurta lukua kaltaisiaan kurjuuteen, elleivät he nauttisi siitä vastakohdasta, joka on sen ja heidän omanarvontunteensa välillä. Tämä mielipide aikaansai sen, että hän piti huonoa seuraa parempana kuin hyvää seuraa, hänen esimerkkinsä mukaan, joka eli porttojen ja publikaanien keskuudessa. Hän säilytti siten sydämensä puhtauden, myötätuntonsa lahjan ja sääliväisyytensä aarteet. En puhu tässä hänen teoistaan, jotka ovat kerrotut Kuningatar Hanhenjalan ravintolassa. Minun tehtäväni ei ole tietää tässä oliko hän parempi kuin hänen elämänsä, kuten on väitetty madame du Mouchy'stä. Meidän tekomme eivät ole yksinomaan meidän, ne riippuvat vähemmän meistä kuin kohtalosta. Ne satavat meille kaikilta taivaan rannoilta. Me emme aina ansaitse niitä, meidän ahmiva ajatuksemme on ainoa, mikä on ominaista meille itsellemme. Siitä johtuu tämän maailman mielipiteiden turhuus. Joka tapauksessa totean mielihyvällä, että kaikki hengenmiehet, ilman poikkeusta, ovat pitäneet herra apotti Coignardia rakastettavana ja huvittavana. Täytyisi ollakin farisealainen, ellei näkisi hänessä kaunista Jumalan luontokappaletta. Tämän sanottuani minulla on kiire palata hänen oppeihinsa, jotka yksin ovat minut tähän johtaneet.
Kaikkein vähimmän hänellä oli kunnioittamisen aistia. Luonto oli sen kieltänyt häneltä eikä hän tehnyt mitään sitä itselleen hankkiakseen. Hän pelkäsi, että hän toisia kohottaen alentaisi toisia ja hänen maailmoita syleilevä rakkautensa levittäytyi yhtä laajana sekä pienten että suurten yli. Hänen mielensä veti häntä enemmän elämän uhreihin, mutta pyövelitkin tuntuivat hänestä liian säälittäviltä, että ne olisivat mitään vihaa ansainneet. Hän ei toivonut heille pahaa ja surkutteli yksinomaan heidän ilkeyttään.
Hän ei uskonut, että lailliset tai laittomat kiristykset saisivat aikaan muuta kuin lisäisivät pahaa pahan päälle. Häntä ei miellyttänyt yksityiskostojen virkeä välittömyys eikä lakien majesteetillinen julmuus, ja jos hän sattuikin hymyilemään, kun järjestyksenvalvojia haukuttiin, se oli lihan ja veren luonnollista vaikutusta ja pelkkää hyväntahtoisuutta.
Hän oli nimittäin muodostanut pahan käsitteestä itselleen yksinkertaisen ja täsmällisen ajatuksen. Hän johti sen yksinomaan ihmisen elimistöstä ja hänen luonnollisista aistitunteistaan tekemättä sitä monimutkaiseksi kaikilla niillä ennakkoluuloilla, jotka lakikirjoissa vaikuttavat niin keinotekoisilta. Sanoin äsken, että hän ei ollut muodostanut mitään järjestelmää ollen varsin vähän taipuvainen ratkaisemaan vaikeuksia rikkiviisasteluilla. On silmin nähtävää, että ensimmäinen vaikeus pysäytti heti hänen mietiskelynsä, mikäli ne koskivat keinoja rakentaa onnea tai ainoastaan rauhaa maan päälle. Hän oli vakuutettu siitä, että ihminen on luonnostaan sangen paha eläin ja että yhteiskunnat ovat inhottavia vain siksi, että ihminen käyttää neroansa niitä muodostaakseen. Hän ei siis odottanut mitään hyvää luontoon palaamisesta. En usko, että hän olisi muuttanut mielipidettään, vaikka hän olisi elänytkin niin kauan että olisi lukenut Emilen. Hänen kuollessaan Jean-Jacques Rousseau ei ollut vielä järkyttänyt maailmaa kaunopuheisuudellaan, jossa mitä todellisin mielen herkkyys yhtyi mitä epätodellisimpaan logiikkaan. Hän ei ollut silloin kuin pieni piimäsuu, joka surullista kyllä hänelle itselleen, löysi muita apotteja kuin herra Jérôme Coignardin Lyonin yksinäisten käytävien penkeiltä. Voidaan valittaa, että herra Coignard, joka tunsi kaikenkaltaisia ihmisiä, ei tavannut edes sattumalta rva de Warensin nuorta ystävää. Mutta siitä ei olisi syntynyt muuta kuin huvittava kohtaus, romanttinen kuvaelma. Jean-Jacques olisi nauttinut sangen vähän meidän ajattelijamme välinpitämättömästä viisaudesta. Mikään ei muistuta vähemmän Rousseaun filosofiaa kuin hra apotti Coignardin ajattelutapa. Siihen sisältyi hyväntahtoinen iva, se oli keveää ja suvaitsevaista. Inhimilliseen heikkouteen perustuen se lepäsi vankalla pohjalla. Tuolta toiselta taas puuttui onnellinen epäily ja keveä hymy. Perustuen meidän kaltaistemme luontokappaleiden alkuperäisen hyvyyden kuviteltuun kivijalkaan sen asenne on aina keinotekoinen ilman että se itsekään aina huomaa sen koko hullunkurisuutta. Se on niiden ihmisten opinkaavaa, jotka eivät ole koskaan hymyilleet. Sen puutteet näkyvät sen huonotuulisuudesta. Se ei ole suloista. Tuo nyt ei vielä olisi niin vaarallista; mutta se vie ihmisen takaisin apinaan ja menee suutuksissaan liikasanoihin huomatessaan, että apina ei ole hyveellinen. Tässä suhteessa se on järjetön ja julma. Se nähtiin kyllä silloin, kun valtiomiehet tahtoivat sovittaa Contrat social'ia parhaaseen kaikista tasavalloista.
Robespierre kunnioitti Rousseaun muistoa. Hän olisi pitänyt hra apotti Coignardia huonona ihmisenä. En tahdo tehdä tähän sitä huomautusta, että Robespierre olisi ollut hirviö. Tiedemiehelle ei todella ole olemassa hirviöitä. Robespierre oli optimisti, joka uskoi hyveeseen. Hänen luonteisensa valtiomiehet tekevät niin paljon pahaa kuin mahdollista. Jos lähtee ihmisiä hallitsemaan ei ole unohdettava, että he ovat pahankurisia apinoita. Vain tällä ehdolla voi olla inhimillinen ja hyväntahtoinen politikko. Vallankumouksen hulluus oli siinä, että se tahtoi saattaa hyveen valtaan maan päällä. Jos tahdotaan tehdä ihmiset hyviksi, viisaiksi, vapaiksi, hillityiksi ja jalomielisiksi, joudutaan ikävä kyllä siihen, että tahdotaan tappaa heidät kaikki. Robespierre uskoi hyveeseen: hän oli Terrorin isä. Marat uskoi oikeuteen: hän vaati kaksisataatuhatta päätä. Hra apotti Coignard on ehkä kaikista 18-sataluvun hengistä se, jonka periaatteet eroavat enimmän Vallankumoukset periaatteista. Hän ei olisi allekirjoittanut riviäkään Ihmisen oikeuksien julistuksista sen kiivaan ja kiihkeän eron vuoksi, mikä siinä tehdään ihmisen ja gorillan välillä.
Luonani kävi viime viikolla eräs kuomani anarkisti, joka kunnioittaa minua ystävyydellään ja jota minä rakastan siksi, että koska hän ei vielä ole ottanut osaa maansa hallitukseen, hänessä on säilynyt paljon viattomuutta. Hän tahtoo räjähyttää kaikki ilmaan vain sen vuoksi, että hän uskoo ihmisten olevan luonnostaan hyviä ja hyveellisiä. Hän ajattelee, että jos heidät vapautetaan heidän lakiensa ja mammonansa pakkovallasta, he samalla riisuvat pois itsekkäisyytensä ja ilkeytensä. Mitä hellin optimismi on johtanut hänet mitä hurjimpaan julmuuteen. Koko hänen onnettomuutensa ja koko hänen rikollisuutensa oli siinä, että hänellä kokin ammattiin tuomittuna oli elysiumilainen, kulta-ajalle sopiva sielu. Hän on sangen yksinkertainen ja sangen kunniallinen Jean-Jacques, jota ei mikään rva Houdetot'n näky ole häirinnyt eikä minkään Luxembourgin marskin sivistynyt ylevämielisyys hellyttänyt. Hänen sielunsa puhtaus on loogillinen ja tekee hänet pelottavaksi. Hän puhuu paremmin kuin joku ministeri, mutta hän lähtee järjettömästä periaatteesta. Hän ei usko perisyntiin, joka kuitenkin on niin kiinteä ja todellinen totuus, että sille on voitu rakentaa mitä tahansa.
Ah, jospa olisitte ollut hänen kanssaan minun kammiossani, hra apotti Coignard, todistaaksenne hänelle hänen oppikaavojensa nurinkurisuuden! Te ette olisi puhunut tälle jalolle uneksijalle sivistyksen hyvistä teoista ettekä valtion eduista. Te olisitte tiennyt, että ne ovat leikinlaskua, jota ei sovi käyttää onnettomiin nähden. Te olisitte tiennyt, että yhteiskunnallinen järjestys ei ole muuta kuin järjestelmällistä väkivaltaa, ja jokainen on sen edun tuomari, mikä hänellä siitä on, Mutta te olisitte piirtänyt hänen eteensä todellisen ja kauhistavan kuvan siitä luonnonjärjestyksestä, jonka hän tahtoo perustaa; te olisitte osoittanut hänelle siinä idyllissä mitä hän haaveilee lakkaamattomien kotoisten ja veristen murhenäytelmien äärettömyyden ja näyttänyt miten hänen autuas anarkiansa olisi mitä hirvittävimmän hirmuvallan alku.
Tämä johtaa minut tarkoin määrittelemään sitä kantaa, mikä hra apotti Coignardilla oli Pienen Bachuksen ravintolassa hallituksiin ja kansoihin nähden. Hän ei pitänyt suuressa arvossa yhteiskuntien edustajia eikä valtakuntien voittokaaria. Hän piti epäilyn alaisena ja väittelyn esineenä itse pyhän Ampoulen hyvettä, joka oli hänen aikanaan valtion periaate aivan kuin nykyään yleinen äänioikeus. Tämä vapaus, joka olisi silloin ollut skandaali kaikille ranskalaisille, ei meitä loukkaa enää. Mutta käsittäisimme huonosti tätä ajattelijaa, jos johtaisimme hänen arvostelunsa kiivauden vanhan kuningasvallan väärinkäytöksistä. Hra apotti Coignard ei tehnyt suurta eroa niiden hallitusten välillä, joita nimitetään absoluuttisiksi eikä niiden, joita nimitetään vapaiksi hallitusmuodoiksi, ja me voimme edellyttää, että jos hän olisi elänyt meidän päivinämme, hänessä olisi säilynyt vankka annos sitä laajaa tyytymättömyyttä, mikä täytti hänen sydämensä.
Koska hän rakensi kaiken periaatteille, hän epäilemättä olisi huomannut myöskin meidän periaatteittemme turhuuden. Päätän sen eräistä hänen sanoistaan, joka on säilynyt meille. "Kansanvallassa", sanoi apotti Coignard, "kansa on oman tahtonsa alainen, joka on kovaa orjuutta. Itse asiassa yhteinen rahvas on yhtä outo ja vastakkainen omalle tahdolleen kuin se saattaisi olla jonkun ruhtinaan tahdolle. Siliä yhteistä tahtoa on joko vähän tai ei ollenkaan kussakin henkilössä, joka kuitenkin saa kärsiä sen koko kouristuksen. Ja yleinen äänioikeus on vain hölmöjen pyydys, niinkuin kyyhkynen, joka kantoi pyhää öljypuun lehteä. Kansanvaltainen hallitusmuoto samoin kuin yksinvaltainenkin perustuu mielikuvitelmiin ja elää siitä miten sitä harjoitetaan. On tärkeätä ainoastaan, että nuo kuvitelmat tulevat hyväksytyiksi ja niiden toimeenpanijat onnellisiksi."