Tämä viisaudenlauselma riittää saamaan meidät uskomaan, että hän olisi säilyttänyt meidänkin päivinämme sen hymyilevän ja ylpeän vapaamielisyyden, joka kaunisti hänen henkeään kuninkaitten aikakautena. Missään tapauksessa hän ei koskaan olisi ollut vallankumouksellinen. Hänessä oli liian vähän harhakuvitelmia sitä ollakseen eikä hän uskonut, että valtiomuodot ovat hävitettävissä muuten kuin niiden sokeiden ja himmeiden, hitaiden ja vastustamattomien voimien kautta, jotka kaatavat kaiken.
Hän uskoi, että yhtä ja samaa kansaa ei voida hallita kuin yhdellä tavalla samana aikana, siitä syystä kansat, ollen eläviä elimistöjä, riippuvat kaikkine askareineen jäsentensä rakenteesta ja elimiensä tilasta, s.o. maasta ja sen asujista eivätkä hallituksistaan, joita heitetään kansakuntien ylle aivan kuin pukuja ihmisruumiiden verhoiksi.
"Onnettomuus on siinä", myönsi hän, "että kansat pukeutuvat niihin niinkuin Arlequin tai Gilles marakatin tanssittaja. Heidän pukunsa on tavallisesti joko liian laaja tai liian pieni, epämukava, naurettava, tahrainen, pölyttynyt tai kiiltävä kuluneisuuttaan. Niitä voidaan jollakintavoin korjata järkevästi pölyttämällä, käyttämällä niihin siellä täällä neulaa tai tarpeen vaatiessa saksiakin, että välttyisi kustannukset toisesta vaatetuksesta, joka saattaisi olla yhtä huono. Kuitenkaan ei ole itsepintaisesti säilytettävä vanhaa senjälkeen kun ruumis on muuttanut muotoaan ijän mukaan."
Tästä näkyy, että hra apotti Coignard harrasti sekä järjestystä että edistystä ja ettei hän ylimalkaan ollut huono kansalainen. Hän ei yllyttänyt ketään kapinaan ja toivoi, että yhteiskunnalliset laitokset kuluisivat ja hierautuisivat alituisessa käytännössä pikemmin kuin että niitä suurin iskuin kumottaisiin ja järkytettäisiin. Hän huomautti alituisesti oppilailleen, että kaikkein tiukimmatkin sievistyivät ihmeellisesti käytännössä ja että oli varmempaa luottaa lakien kuin ihmisten lempeyteen. Mitä tuli lakien muodottomuuksien äkkipikaiseen muuttamiseen hän ei sitä toivonut eikä toivottanut, koska hän oli varsin vähän vakuutettu liian nopean lainsäädännön siunauksesta. Joskus Jacobus Paistinkääntäjä kysyi häneltä eikö hän pelännyt, että hänen arvosteleva ajattelunsa välttämättömiin yhteiskunnallisiin laitoksiin kohdistuessaan, joita hän itsekin piti sellaisina, ikävästi järkyttäisi sitä mikä oli säilytettävää.
— Miksi, kysyi häneltä hänen uskollinen oppilaansa, miksi, oi mestarien parhain, lyödä tomuksi oikeuden käytön, lakien ja yleensä kaikkien siviili- ja sotilasvirkakuntien perustukset, jos te tunnustatte, että tarvitaan oikeutta, oikeuden käyttöä, armeijaa, maistraatteja ja järjestyksen valvojia?
— Poikani, vastasi hra apotti Coignard, olen aina huomannut, että ihmisten onnettomuudet johtuvat heidän ennakkoluuloistaan niinkuin hämähäkit ja skorpionit tulevat kellarien pimeydestä. On hyvä käyttää hiukan luutaa ja tomuriepua kaikkien noiden synkkien soppien sokeuteen. On hyvä myöskin antaa siellä täällä myöskin pieni kuokanisku kellarien ja puutarhojen muureihin. Se säikyttää pölyä pois ja valmistaa välttämättömiä raunioita.
— Myönnän sen mielelläni, vastasi siihen tuo lempeä Paistinkääntäjä, mutta kun te saatte hävitetyiksi kaikki periaatteet, oi kunnon mestarini, mitä asetatte niiden sijaan?
Johon mestari vastasi:
— Kaikkien väärien periaatteiden hävityksen jälkeen jää niiden tilalle yhteiskunta, koska se perustuu välttämättömyyteen, jonka lait ovat vanhemmat kuin Saturnus ja vallitsevat vielä sittenkin kuin Prometheus on saanut syöstyksi Jupiterin valtaistuimeltaan.
Siitä saakka kuin apotti Coignard näin saneli, on Prometheus monta kertaa kukistanut Jupiterin, ja tämän viisaan ennustukset ovat käyneet toteen niin kirjaimellisesti, että voi epäillä nykyään, niin paljon muistuttaa uusi järjestys vanhaa, eikö valta sittenkin ole jäänyt vanhalle Jupiterille. Useat ihmiset menevät niinkin pitkälle, että kieltävät tuolta titaanilta olemassaolon. Ei näy enää, sanovat he, hänen rinnassaan haavaa, jonka kautta vääryyden kotka raateli hänen sydäntään ja jonka pitäisi vuotaa verta iankaikkisesti. Hän ei tiedä mitään tuskista eikä maanpakonsa vaivoista. Se ei ole se työläisjumala, joka oli meille luvattu ja jota me odotimme. Se on vanhan ja naurettavan Olympon lihava Jupiter. Milloin siis on ilmestyvä hän, tuo ihmisten roteva ystävä, tulensytyttäjä, tuo vielä kallioonsa naulittu titaani? Vuorilta kuuluva peljättävä ääni ilmoittaa, että hän nostaa jo ääretöntä paattaan raadelluille hartioilleen ja me tunnemme jo yllämme hänen kaukaisen hengityksensä lieskat.