Siispä teitä hallitsevan kuninkaan oikeudet ovat nämä: Hän ottaa teidän lapsenne vaunujansa ohjaamaan ja hän panee heidät juoksemaan vaunujensa edessä. Hän tekee teidän tyttäristänne voiteittensa valmistajia, keittäjiään ja leipojiaan. Filias quoque vestras faciet sibi unguentarias et focarias et panificas. Tämä on erikoisesti sanottu Kuninkaitten kirjoissa, joista vielä saatamme nähdä, että kuningas antaa alamaisilleen kaksi tuhoisaa lahjaa: sodan ja nälänhädän. Ja jos on totta, että monarkiat ovat olemassa Jumalan armosta, on myös totta, että niissä ilmenee inhimillisen tyhmyyden ja pahuuden piirteitä. On luultavaa, että taivas on antanut kuninkaat ihmisille rangaistukseksi: Et tribuit eis petitionem eorum.
ja vihassansa synnit hän meille viaksi kantaa ja rankaisee, kun lahjojaan hän antaa.
Voisin sinulle, poikani, kertoa muinaisajan viisaitten teoksista monta kaunista kohtaa, joissa tyrannien viha kuvastuu ihmeellisellä voimalla. Luulen sitäpaitsi osoittaneeni jonkunlaista sielun lujuutta halveksiessani saarnastuolien tarjoamaa loistoa, ja inhoan, aivan yhtä paljon kuin tuo jansenisti Biaise Pascal, miekkaa kantavia hölmöjä. Kaikki nuo syyt puhuvat sydämessäni ja sielussani kansanvaltaisen hallituksen puolesta. Olen ottanut nämä asiat mietelmien aiheeksi, ja aion kerran julaista sellaisen kirjan, joissa sanotaan, että on muserrettava luu ytimen löytääkseen. Kerron sinulle, että sepitän uuden Hulluuden ylistyksen, joka näyttää köykäistäkin köykäisemmältä, mutta jossa viisas huomaa viisauden somasti kätkettynä narrinkaapun alle. Lyhyesti: aion olla toinen Erasmus, aion opettaa kansaa hänen esimerkkiään noudattaen, oppineella ja älykkäällä lörpöttelyllä. Ja tämän tutkielman eräässä luvussa sinäkin, poikani, löydät kaikki selitykset mieltäsi kiinnittäviin asioihin, opit tajuamaan säädyistä tai kansankokouksista riippuvien ministereitten aseman.
—- Voi, herra apotti, huudahdin, kuinka kiire minulla on lukea tuo kirja! Milloin arvelette, että se on valmis?
— En tiedä, virkkoi arvoina opettajani. Ja totta puhuakseni luulen, että en kirjoita sitä koskaan. Ihmisten aikomukset joutuvat usein häpeään. Emme voi hallita pienintäkään tulevaisuuden osaa, ja tuo Aatamin koko suvulle yhteinen epävarmuus on minussa kehittynyt äärimmilleen kokemusteni pitkän onnettomuuksien sarjan takia. Sen takia epäilen, poikani, kykenenkö milloinkaan luomaan tuota arvokasta pilaa. Pitämättä sinulle tässä istuessamme poliittista esitelmää, kerron kuitenkin, kuinka aioin kuviteltuun kirjaani sovitella kappaleen, jossa näyttäytyy ukko Demoksen — kun hän pääsee valtaan — uhriksi joutuvien palvelijoitten heikkous ja viekkaus. En tiedä, pääseekö hän valtiaaksi, enkä rupea sitä ratkaisemaankaan. En rupea ennustelemaan, vaan jätän sen vaivan neitsyeille, jotka puhuvat ennusmerkkien kautta, kuten sellaiset sibyllat kuin Cuman, Persian, Tiburtinumin, quarum insigne virginitas est et virginitatis praemium divinatio. Palatkaamme siis asiaan. Siitä on jo noin kaksikymmentä vuotta, kun asuin Séez'in mieluisassa kaupungissa, missä olin piispan kirjastonhoitajana.
Sattumalta sinne tulleet kiertävät näyttelijät esittivät ladossa aika hyvän murhenäytelmän. Menin sinne ja näin esiintyvän Rooman keisarin, jonka tekotukka oli koristettu runsaammilla laakereilla kuin Pyhän Laurin tori markkinain aikana kinkuilla. Hän istui papillisessa nojatuolissa. Hänen kaksi ministeriään, hovipuvussa, loistavine arvonmerkkeineen, istuivat hänen rinnallaan jakkaroilla, ja kaikki kolme neuvottelivat valtion asioista pahalta hajuavien öljylamppujen valossa. Keskustelun kuluessa eräs neuvosmiehistä piirsi satirisen kuvan tasavallan loppuajan konsuleista. Hän osoitti heidät innokkaiksi käyttämään oikein sekä väärin haihtuvaa valtaansa, yhteishyvän vihollisiksi, kateellisiksi seuraajilleen, tietäen varmasti tapaavansa heissä omia rikostovereitaan rosvouksessa ja verojen kiskomisessa. Näin hän lausui:
Kun tuollaiset pikkuherrat, jotka asetetaan paikoilleen vuodeksi, huomaavat, kuinka lyhyt aika heidän valtaansa rajoittaa, niin he tekevät onnellisimpienkin toimenpiteiden tulokset turhiksi pelosta, että heidän seuraajansa hyötyisivät. Koska heillä on vähän osaa kaikkeen hallitsemaansa hyvinvointiin, he niittävät runsaan sadon yleisestä vainiosta, varmoina siitä, että jokainen mielellään antaa heille anteeksi, toivoen vuorostaan samanlaista kohtelua.[5]
No niin, poikani, nuo lauseet, jotka iskevässä tarkkuudessaan muistuttavat Pibrac'in nelijalkoja, ovat sisällyksen puolesta parempia kuin koko muu murhenäytelmä, joka hiukan liiaksi muistuttaa kapinoivien ruhtinaitten kevyttä loisteliaisuutta, ja joka on liiaksi pilattu Longuevillen herttuattaren ranskalaisella hienostelulla — hän itse esiintyi siinä Emilie-nimisenä. Pidin huolta siitä, että ne säilyivät muistossani, saadakseni miettimisen aihetta. Sillä hyviä tapain ohjeita löytää teatterikirjallisuudestakin. Se, mitä runoilija kahdeksassa säkeessä sanoo Rooman tasavallan konsuleista sopii mainiosti kansanvallanministereihinkin, joiden mahti on sattuman vallassa.
He ovat heikkoja, koska he ovat riippuvaisia kansankokouksesta, joka on kykenemätön näkemään laajalti ja syvästi valtiollisessa toiminnassaan, vaikka siltä puuttuukin tyhjänpäiväisen kuninkaan vahingoton älyttömyys. Ministerit ovat suuria vain silloin kuin he, kuten Sully, avustavat älykästä kuningasta, jota he pitävät arvossa, tai sitte he ovat, kuten Richelieu, itse asettuneet hallitsijan paikalle. Ja kukapa ei huomaisi, että jollakin Demoksella ei ole Henrik IV:n itsepäistä ymmärrystä eikä Ludvig XIII:n suotuisaa mielen hitautta? Otaksun, että hän tietää mitä tahtoo; hän ei kuitenkaan tiedä, kuinka hänen tahtonsa on täytettävä eikä edes saattaako sitä täyttää. Huonosti käskiessään häntä totellaan huonosti ja petetään aina. Edustajat, jotka hän lähettää valtiopäivilleen, pitävät kekseliäillä valheilla yllä hänen harhaluulojaan aina siihen saakka kuin he kukistuvat hänen epäoikeutettuihin tai todellisiin epäluuloihinsa. Valtiopäivät toimivat niitten joukkojen sekavan keskinkertaisuuden mukaan, joista ne ovat lähtöisin. Niiden keskuudessa herää ja liikkuu hämäriä ja moninaisia ajatuksia. Ne antavat hallituksen johtajille tehtäväksi epämääräisten toivomusten täyttämisen, joista ne itsekään eivät ole tietoisia. Ja vähemmän onnellisina kuin tarun Oidipos, satupaimen, Sfinksi nielee vuorotellen heidän ministerinsä, koska he eivät ole kyenneet ratkaisemaan arvoitusta, jonka avainta Sfinksi itsekään ei tiedä. Heidän suurin kurjuutensa on siinä, että heidän täytyy alistua voimattomuuteen, puhumaan toiminnan sijasta. Heistä tulee puhujia, hyvin huonoja puhujia, sillä heiltä puuttuvat lahjat, jotka tuovat muassaan selvyyttä. Heidän on pakko opiskella puhumaan ollakseen sanomatta mitään, ja vähemmän tyhmät heidän keskuudessaan ovat tuomitut valehtelemaan enemmän kuin muut. Siten tulee älykkäimmistä kaikkein halveksittavimpia. Ja jos heidän joukossaan vielä sattuukin olemaan kyllin kykeneviä päättääkseen sopimuksia, järjestääkseen raha-asioita ja hoitaakseen valtiota, heidän tietonsa eivät toimita mitään, sillä heiltä puuttuu aikaa, ja aika on suurten yritysten kudelankaa.
Tämä nöyryyttävä olotila vie rohkeuden kunnolliselta ja antaa huonoille kunnianhimonsa. Joka puolelta kohoaa pikku kylistä valtaan pyrkijöitä tavoitellen valtion paraita virkoja, ja kun rehellisyys ei ole luontaista ihmiselle, vaan sitä kasvatetaan heidän keskuudessaan pitkällä huolella ja teennäisillä menettelytavoilla, saamme nähdä koronkiskojien pilvinä heittäytyvän valtion kassojen kimppuun. Häväistyksen synnyttämä häly suurentaa paljon itse pahaa, koska kansanvaltaisessa hallinnossa on vaikea mitään peittää, ja kaikki joutuvat epäilyksen alaisiksi monien rikosten vuoksi.