Tästä en kuitenkaan päätä, poikani, että kansat silloin tulisivat onnettomammiksi kuin nyt. Olen jo edellisissä keskusteluissamme osoittanut, että en usko kansojen kohtalon riippuvan ruhtinaista ja ministereistä, ja että sellaisille annetaan liian paljon arvoa, jos niiltä tehdään yleisten onnettomuuksien tai menestyksen lähde. Kuitenkin on lakien moninaisuus turmiollista, ja pelkäänpä, että säädytkin käyttivät väärin lainsäädäntövaltaansa.
Samanlaista on Pekan ja Paavon pikku rikollisuus, kun he lampaita paimentaessaan laativat säännöksiä ja huudahtavat: "Jospa olisin kuningas!"… Jos Pekasta tulisi kuningas hän julkaisisi vuodessa enemmän määräyksiä kuin keisari Justianus kokosi koko hallintonsa aikana. Jo tältäkin kannalta Pekan hallinto näyttäisi minusta vaaralliselta. Mutta keisareitten ja kuninkaitten hallitus oli ylimalkaan niin huonoa, ettei huonompaa saata peljätäkään, eikä Pekka epäilemättä tekisi enemmän tyhmyyksiä eikä ilkeyksiä kuin kaikki nuo kahden- tai kolminkertaisilla kruunuilla vihityt ruhtinaat, jotka vedenpaisumuksen ajoista ovat peittäneet maan verellä ja raunioilla. Hänen kykenemättömyydessään ja hassuudessaan on mainiota se, että ne tekevät mahdottomiksi nuo valtioitten väliset viisaat suhteet, joita sanotaan diplomaattisiksi ja jotka päätyvät vain keinotekoisesti sytyttämään turhia ja tuhoisia sotia. Ukko Demoksen ministeriltä, jota lakkaamatta potkitaan, tuupitaan, sysitään, nöyryytetään, keikautellaan ja ahdistetaan paljoa enemmän paistetuilla omenilla ja kovilla munilla kuin katuteatterien halvinta kujeilijaa, ei ole vähääkään tilaisuutta valmistella notkeasti työhuoneen salaisessa rauhassa, vihreän kankaan ääressä, verilöylyjä, ottaen huomioon sen, mitä sanotaan Europan tasapainoksi ja joka oikeastaan on vain diplomaattien peliä. Silloin ei enää ole ulkopolitiikkaa ja se on suuri onni onnettomalle ihmiskunnalle.
Näin puhuttuaan arvon mestarini nousi ja jatkoi seuraavasti:
— On aika palata kotiin, poikani, sillä tunnen viileyden tunkeutuvan
pukimieni vaillinaisuuksien läpi, niissä kun on reikiä siellä täällä.
Ja jos jäisimme tämän holvin alla saattaisimme säikyttää Cathérinen ja
Jeannetten sulhaset, jotka täällä odottavat lempensä täyttymistä.
VIII
Neuvosmiehet.
Sinä iltana menimme, arvon mestarini ja minä, Pikku Bachuksen puutarhaan, jossa tapasimme Cathérine pitsinnyplääjän, ontuvan veitsisepän ja isän, joka minut siitti. He istuivat kolmisin pöydän ympärillä viiniruukun edessä, josta he olivat maistelleet kylliksi ollakseen hupaisia ja seuranhaluisia.
Sääntöjen mukaan oli valittu kaksi neuvosmiestä neljästä, ja isäni puhui tapauksesta oman nokkansa mukaan.
— On vahinko, hän väitti, että neuvosmiehetkin ovat virkamiehiä eikä ravintoloitsijoita, ja että he saavat arvonsa kuninkaalta eikä kauppiailta, etenkin Pariisin ravintoloitsijoiden ammattikunnalta, jonka lipunkantaja minä olen. Jos minä saisin valita heidät, häviäisi puute ja verot, ja olisimme kaikki onnellisia. Jos maailma ei vain rupea kulkemaan takaperin kuin krapu, niin tulee päivä, jolloin kauppiaat valitsevat kaupungin neuvosmiehet.
— Niin, epäilemättä, vahvisti herra apotti Coignard, kerran saavat mestarit ja oppipojat valita neuvosmiehet.