— Älkääpä, älkääpä, herra apotti, virkahti isäni huolestuneena kulmiaan rypistellen. Kun oppipojat pääsevät nimittämään neuvosmiehiä, on kaikki mennyttä. Siihen aikaan kun minä olin oppipoika, en ajatellut muuta kuin vahinkoa mestarini omaisuudelle ja vaimolle. Mutta heti kun itse sain liikkeen ja vaimon, harrastan yhteistä hyvää, josta minunkin menestykseni riippuu.
Lesturgeon, isäntämme, toi viiniruukun. Hän oli pieni, nopsa ja kiivas mies.
— Puhutte uusista neuvosmiehistä, hän aloitti kädet lanteilla. Toivon vain, että he harrastaisivat yhteistä hyvää edes yhtä paljon kuin entiset, jotka eivät siitä suuriakaan välittäneet. Mutta he alkoivat jo oppia ammattinsa. Tiedättehän, mestari Léonard — hän jatkoi isäni puoleen kääntyen — että koulu, jossa Pyhän Jaakon kadun lapset käyvät katkismustaan oppimassa, on rakennettu puusta, ja että kipuna ja lastu jo saisivat sen leimuamaan kuin juhannuskokko. Puhuin siitä Raatihuoneessa istuville herroille. Kirjeeni ei suinkaan ollut kelvoton tyyliltään, sillä olin kirjoituttanut sen kuudesta hopeakolikosta sihteerillä, jolla on toimisto Armonlaakson luona. Esitin siinä herroille neuvosmiehille, että kaikki korttelin pikkupojat olivat joka päivä vaarassa käristyä kuin ankeriaat, seikka, joka olisi otettava huomioon äitien helläsydämisyyteen nähden. Se herra neuvosmies, jolle kouluasiat kuuluvat, vastasi kohteliaasti vuoden kuluttua, että vaara, joka uhkasi Pyhän Jaakon kadun pikku poikia, herätti koko hänen huolenpitonsa ja että hän tekisi kaiken voitavansa sen torjuakseen. Sen vuoksi hän oli lähettänyt ylempänä mainituille pojille paloruiskun. "Koska kuningas", lisäsi hän, "viisaudessaan rakennuttaa kaivon voittojensa muistoksi, parin sadan askeleen päähän koulusta, ei vettäkään puutu, ja lapset oppivat parissa päivässä käyttämään pumppua, jonka kaupunki suvaitsee heille myöntää". Palattuani Armonlaaksoon, lausuin sihteerille vastauksen, joka oli sepitetty tähän suuntaan:
— "Hyvä herra valtuusmies, Pyhän Jaakonkadun koulutalossa on kaksisataa pienokaista, joista vanhin on seitsenvuotias. Siinä oivia pumppumiehiä ruiskuanne käyttämään! Ottakaa se takaisin ja rakennuttakaa uusi koulutalo kivestä ja savesta."
Tämä kirje, kuten ensimäinenkin, maksoi minulle kuusi hopeakolikkoa, sinetteineen. Mutta rahani ei mennyt hukkaan, sillä kahdenkymmenen kuukauden kuluttua sain vastauksen, jossa herra neuvosmies selitti, että Pyhän Jaakonkadun pienokaiset täysin ansaitsivat Pariisin valtuuston huomion, joka toimisi heidän turvallisuudekseen. Siinä nyt ollaan. Jos neuvosmieheni jättää paikkansa, täytyy minun aloittaa kaikki alusta ja maksaa taas kaksitoista kovaa Armonlaakson kirjurille. Sen tähden, mestari Léonard, vaikka olenkin vakuutettu, että raatihuoneella on houkkioita, jotka olisivat paremmin paikallaan markkinoilla Hölmöläistä näyttelemässä, minulla ei ole yhtään halua nähdä siellä uusia naamoja. Pidän parempana säilyttää neuvosmieheni ruiskuineen.
— Minä taas, arveli puolestaan Cathérine, haluaisin hiukan kurittaa poliisipäällikköä. Hän antaa Jeannette viulunsoittajan joka päivä hämärissä kuljeksia Saint-Benoît-le-Bétourné'n portin edessä. Hän hiipii kuin myyrä sivukaduilla ja vetelee perässään kaikissa lammikoissa likaantuneita hameitaan. Julkiset paikat täytyisi varata hyvin puetuille tytöille, että he voisivat esiintyä siellä kunniakseen.
— Ohoh, äännähti ontuva veitsiseppä, luulenpa, että katu on kaikkia varten, ja menenpä minäkin jonain päivänä, kuten isäntämme Lesturgeon, Armonlaakson kirjurin luo, että hän minun nimissäni laatisi kauniin anomuksen kulkukauppiasraukkojen puolesta. En saata koskaan asettaa vaunujani oikein hyville paikoille, ennenkuin poliisit tulevat häiritsemään, ja heti kun joku lakeija tai pari palvelustyttöä seisattuu katselemaan tavaroitani, tulee suuri musta lurjus, joka lain nimessä käskee minun kuljettaa romuni muuanne. Toisinaan muka olen torikauppiaiden vuokraamalla maalla, toisinaan Leborgnen, valantehneen veitsisepän lähellä. Joskus taas minun täytyy antaa tilaa jonkin piispan tai ruhtinaan vaunuille. Ja niin saan tarttua vetohihnaan ja kiskoa aisoista ja kiittää onneani, elleivät lakeijat ja sisäköt ole, häiriötäni hyväkseen käyttäen, siepanneet maksamatta koteloa, saksia tai komeata linkkuveistä. Olen kyllästynyt sortovaltaan, olen kyllästynyt oikeuden palvelijain vääryyksiin. Tunnen suurta tarvetta nousta kapinaan.
— Siitä merkistä tunnen, sanoi hyvä mestarini, että olette jalomielinen lukkoseppä.
— En ole yhtään jalomielinen, herra apotti, jatkoi ontuva vaatimattomasti. Olen kostonhaluinen, ja harmi on saanutkin minut salaa myymään pilkkalauluja kuninkaasta, hänen rakastajistaan ja ministereistään. Minulla on niitä aika hyvä valikoima kärryjeni peitteen alla. Älkää ilmaisko minua. Se laulu "kahdestoista lempilinnusta", on mainio.
— En minä teitä petä, vastasi isäni, minusta hyvä laulu vastaa viinilasia ja enemmänkin. Veitsistäkään en sano sen enempää, ja olen hyvilläni, jos saatte omanne kaupaksi, sillä kaikkien täytyy elää. Mutta myönnättehän toki sietämättömäksi sen, että kulkukauppiaat kilpailevat kauppiaitten kanssa, jotka ovat vuokranneet puotinsa ja maksavat veroa. Mikään ei ole sen vastaisempaa järjestykselle ja hyvälle hallinnolle. Noitten kierturien röyhkeys on tavaton. Minne asti se menisikään, jollei heitä hillittäisi? Eikös viime vuonna eräs Montrougen talonpoika asettunut juuri minun ravintolani eteen, kärryt täynnä kyyhkysiä, joita hän myi kahta liardia yhtä souta halvemmalla kuin minä. Ja tuo moukka huusi, niin että ikkunaruudut tärisivät: "Hyviä kyyhkysiä, viisi souta!" Uhkasin häntä parikymmentä kertaa paistinvartaallani, mutta hän vastasi typerästi, että katu on kaikkien omaisuutta. Valitin poliisipäällikölle ja sain oikeutta, niin että lurjus karkoitettiin. En tiedä, mitä hänestä on tullut, mutta olen vielä hänelle harmissani tekemästään vahingosta. Sillä kun näin paraitten kauppaystävieni ostavan häneltä kyyhkysiä parittain, puolitusinoittainkin, sain keltataudin, joka kauan piti mieltäni alakuloisena. Toivoisin, että hänen nahkaansa lintuliimalla kiinnitettäisiin höyhenet niistä linnuista, joita hän myi paistettuina nenäni edessä, ja että häntä näin, kiireestä kantapäähän höyhenissä, kuljetettaisiin pitkin katuja, takaperin kärryillään.