— Ehkäpä, hän jatkoi taas, sen sijaan, että hukuttaisin itseni veteen tai rakkauteen, jollen olisi kristitty ja katoolinen, valitseisin matematiikkaan uppoamisen, jossa henki löytää enimmän ahnehtimansa ravinnon: johdonmukaisuuden ja jatkuvaisuuden. Tunnustan, että tuo pieni kirja, niin halpa kuin onkin, saattaa minut sentään pitämään arvossa ihmisneroa.
Näin sanoen hän avasi Sébastien Leclercin tutkimuksen niin äkkiä kolmioitten kohdalta, että oli taittaa kirjan kahtia. Mutta kohta hän heitti sen inhoten luotaan:
— Oh, huokasi hän: luvut riippuvat ajasta, viivat tilasta, ja ne ovat taas inhimillisiä harhaluuloja. Ihmisen ulkopuolella ei ole matematiikkaa, ei geometriaa, niin että se on tiede, joka saa meidät astumaan ulos itsestämme, vaikka se onkin olevinaan luonteeltaan kovin riippumatonta.
Tämän lausuttuaan hän käänsi selkänsä huojentuneelle bukinistille ja hengitti syvään.
— Oi, Jacobus poikani, alkoi hän sitte. Näet minun kärsivän itse hankkimastani taudista: minua polttaa myrkkyviitta, johon pukeutumisesta ja koristautumisesta olen itse pitänyt huolen.
Näin hän puhui kuvallisesti, sillä todellisuudessa häntä vaatetti kurja papintakki, jossa ei ollut kuin kaksi tai kolme nappiakaan. Ne eivät myöskään liittyneet vastaaviin napinreikiin. Tätä hän nauraen sanoi, kun hänelle siitä huomautettiin, aviorikolliseksi järjestelyksi, kaupungin turmeltuneitten tapojen kuvaksi.
Hän puhui kiivaasti:
— Vihaan tiedettä, koska olen rakastanut sitä liiaksi, niin kuin irstailijat, jotka eivät voi antaa anteeksi naiselle, kun nämä eivät ole vastanneet heidän unelmiaan. Olen tahtonut tuntea kaiken ja kärsinyt syyllisestä hulluudestani. Onnellisia — lisäsi hän — tuhannesti onnellisia ovat nuo kiertävän puoskarin ympärille kerääntyneet ihmiset.
Hän osoitti kädellään lakeijoita, palvelijattaria ja kantajia, jotka seisoivat ryhmässä välskärin ympärillä hänen näytellessään taitoaan renkeineen.
— Katso, Paistinkääntäjä, jatkoi hän. He nauravat, kun toinen hupsu potkaisee toista takalistoon. Se on todella huvittava näytelmä, vaikka mietiskely on turmellut sen nautinnon minulta, sillä kun käsittää tuon jutun ja koko metelin sisällön, ei enää nauratakaan. Minun olisi, kun kerran olen kristitty, pitänyt pikemmin käsittää se mitä kavalaa on tuossa pakanoitten mietelmässä: "Onnellinen se, joka tietää kaiken alkusyyt!" Minun olisi pitänyt sulkeutua pyhään tietämättömyyteen kuin suljettuun puutarhaan, ja jäädä pienten lasten kaltaiseksi. Minua olisivat huvittaneet, vaikka ei juuri tuon Mondorin karkeat ilveet (Pont Neufin Molière ei juuri kykene vetämään minua puoleensa, kun oikeakin jo on liiaksi rivonsekainen[7]), mutta olisin saanut hupia puutarhani ruohoista, ja olisin kunnioittanut Jumalaani omenapuitteni hedelmillä ja kukilla. Kiihkeä uteliaisuus on temmannut minut mukaansa. Olen menettänyt, kirjojen ja oppineiden kanssa seurustellessani, sydämeni rauhan, pyhän yksinkertaisuuden, ja tuon nöyrien puhtauden, joka on sitä ihailtavampi, koska se ei tummene kapakoissa eikä porttoloissa, kuten ontuvan veitsisepän ja, jos uskallan sanoa, isäsi esimerkki osoittaa. Hän on perin viaton, niin altis kuin onkin juomaan ja huvittelemaan. Mutta niin ei käy sellaiselle, joka on tutkinut kirjoja. Hänelle jää niistä iäksi ylpeä katkeruus ja kopea surumielisyys.