— On otettava huomioon, poikani, että ihmiset aikojen kuluessa toisiinsa sidottuina kahleella, jonka renkaista he näkevät vain vähän, liittävät aateluuden käsitteen tapoihin, joitten alkuperä oli alhainen ja barbaarinen. Heidän tietämättömyytensä palvelee heidän turhamielisyyttään. He perustavat kunniansa muinaisiin turhuuksiin, ja aseaateluus on kokonaisuudessaan lähtöisin noitten entisten aikojen villeydestä, joitten muiston Raamattu ja runoilijat ovat säilyttäneet. Ja mitäpä tuo sotilaallinen aatelissääty onkaan muuta — niin kangistunut ylpeyteensä kuin se meidän yläpuolellamme onkin — kuin turmeltunut jäännös salojen metsäläisistä, jotka runoilija Lucretius on kuvannut siten, että epäilee, olivatko ne ihmisiä vai eläimiä? On merkillistä, Jacobus poikani, että sota ja metsästys, joitten ajatteleminenkin pitäisi kuormittaa meidät häpeällä ja omantunnon vaivoilla, muistuttaen luontoamme ja surkeita puutteellisuuksia ja piintynyttä kehnouttamme, antavat päinvastoin aihetta ihmisen ylpeydelle, että kristityt kansat yhä kunnioittavat teurastajan ja pyövelin ammattia, kun se on periytynyt perheeseen vanhoilta ajoilta, ja että lopuksi kansalaiskuntoa sivistyneidenkin kansojen keskuudessa mitataan niitten murhien ja verilöylyjen luvun mukaan, jotka n.s. piilevät heidän suonissaan.
— Herra apotti, kysyin hyvältä opettajaltani, ettekö usko, että aseitten ammattia pidetään jalona siihen liittyvien vaarojen ja siinä osoitettavan miehuuden vuoksi?
— Poikani, vastasi oiva opettajani, jos ihmisen asema todella olisi jalo suhtautuessa siihen vaaraan, minkä uhkaamana hän on, en pelkäisi vakuuttaa, että talonpojat ja työläiset ovat jaloimpia kaikista valtion alamaisista, sillä he ovat joka päivä kuolemaisillaan nälästä ja rasituksesta. Vaarat, joihin sotilaat ja päälliköt joutuvat, ovat sekä luvultaan että kestävyydeltään paljoa vähäpätöisempiä, ne kestävät vain muutaman tunnin koko elämästä ja niissä on vain kyettävä uhmaamaan luoteja ja pommeja, jotka tappavat paljoa huonommin kuin kurjuus. Ihmisten täytyy olla kevytmielisiä ja turhamaisia, kun he pitävät sotilaan toimintaa kunniakkaampana kuin työläisen ja sodan aiheuttamaa hävitystä arvokkaampana kuin rauhan toimien tuloksia.
— Herra apotti, kysyin taas, eivätkö sotilaat mielestänne ole tarpeellisia valtion turvallisuudelle, ja eikö meidän tule kunnioittaa heitä kiitokseksi turvallisuudestamme?
— On totta, poikani, että sota on ihmisen luonteesta johtuvia välttämättömyyksiä, ja että on mahdotonta ajatella kansoja, jotka eivät tappelisi, eivät olisi halukkaita murhaan, ryöstöön ja hävitykseen. Ei myöskään saata mielessään kuvitella ruhtinasta, joka ei jossain määrin himoitsisi anastusta. Siitä häntä suuresti moitittaisiin ja halveksittaisiin, niinkuin hän ei rakastaisikaan kunniaa. Sota on siis välttämätön ihmisille; se on hänelle luontaisempaa kuin rauha, joka on vain sodan väliaikaa. Niinpä nähdäänkin ruhtinaiden käyvän aseisiin toisiaan vastaan hyvin huonoilla tekosyillä, varsin mitättömillä perusteilla. He vetoavat kunniaansa, joka on perin herkkä. Hengähdys riittää, että siihen tulee tahra, joka voidaan pestä vain kymmenen-, kahden-, kolmenkymmenen-, sadantuhannen ihmisen verellä, riippuen ruhtinaskunnan suuruudesta. Vaikka kuinka ajattelisi, niin ei pääse käsittämään, kuinka noitten onnettomien veri saattaa valaista ruhtinaan kunnian, tai sitte käsittää paljoa helpommin, että ne ovat vain ajatuksettomia sanoja, mutta että ihmiset mielellään antavat tappaa itsensä sanojen takia. Vielä merkillisempää on se, että ruhtinas saavuttaa maakunnan anastuksella paljon kunniaa ja että tuhotyö, joka rohkean yksityisen tekemänä rangaistaisiin kuolemalla, muuttuu kiitettäväksi, jos sen toimittaa hallitsija hurjimmalla julmuudella palkkajoukkojensa avulla.
Näin puhuttuaan oiva opettajani otti taskustaan rasiansa ja nuuskasi muutamat sinne jääneet tupakan jyvät.
— Herra apotti, kysyin, eikö olekaan oikeita, hyvän asian puolesta käytyjä sotia?
— Jacobus poikani, hän selitti, sivistyneet kansat ovat suuresti liioitelleet sotien vääryyttä ja ovat tehneet ne parin epäoikeutetuiksi ja samalla hyvin julmiksi. Ensimäiset sodat koskivat heimojen asettumista hedelmällisille maille. Niin valloittivat israelilaisetkin Kaanaan maan. Nälkä ajoi heitä. Sivistyksen edistyminen on laajentanut sodat siirtomaita ja kauppapaikkoja koskeviksi, kuten näkee Espanjan, Hollannin, Ranskan ja Englannin esimerkeistä. Sitten on nähty keisareiden ja kuninkaiden varastavan maakunnat, joita he eivät tarvinneet. Ne he hävittivät, raunioittivat ilman minkäänlaista hyötyä itselleen, saavuttaen vain sen, että voivat pystyttää sinne pyramiideja ja riemukaaria. Tämä sodan väärinkäyttö on kaikkein halpamaisinta, niin että saattaa uskoa kansojen tulevan yhä huonommiksi taiteitten edistyessä, tai pikemmin, että sotaa, koska se kerran on ihmisluonteen välttämättömiä tarpeita, käydään vain oman itsensä takia, kun on kadotettu varsinaiset syyt siihen puuttumiseksi.
Tämä ajatus surettaa minua syvästi, sillä ammattini ja taipumukseni kallistavat minua rakastamaan lähimäisiäni. Ja lopullisesti minua surettaa se, että huomaan rasiani tyhjäksi ja tupakka on seikka, joka kiihkeimmin todistaa köyhyyttäni.
Yhtä paljon kääntääkseni hänen huomionsa pois tästä yksityisluontoisesta armottomuudesta kuin oppiakseni hänen koulussaan, kysyin, eikö kansalaissota ollut sodista kaikkein inhottavin.