— Tämä tunne on filosofista laatua. Ei siis ole mitään mahdollisuuksia siihen, että suuri ihmismäärä milloinkaan saattaisi tuntea siten. Ja tosiasiassa kuninkaat ja tasavallat saavat aina niin paljon sotilaita kuin haluavat uhrata sotiinsa ja paraateihinsa.

Olen lukenut herra Machiavellin tutkielmat Blaizot'n kirjakaupassa, jossa ne ovat kaikki oivallisesti pergamenttiin sidottuina. Ne ovat tutustumisen arvoisia, poikani, ja omasta puolestani pidän erittäin suuressa arvossa tuota firenzeläistä kirjuria, joka ensimäisenä poisti valtiollisilta teoilta niiden oikeusperustan, jolle ne eivät koskaan rakentaneet muuta kuin kunniassa pidettyä rikollisuutta. Tuo firenzeläinen, joka näki isänmaansa palkattujen puolustajiensa armoilla, keksi ajatuksen kansallisesta, isänmaallisesta armeijasta. Hän on joissakin paikoissa teoksissaan pitänyt kohtuullisena, että kaikki kansalaiset ottaisivat osaa isänmaansa turvaamiseen ja olisivat kaikki sotilaita. Samaa on herra Blaizot'n luona kannattanut herra Roman, joka on, kuten tiedät, hyvin altis valtion oikeuksien puoltaja. Hän ei välitä muusta kuin yleisestä ja yleismaailmallisesta ja on tyytyväinen vasta silloin, kun kaikki yksityiset edut on uhrattu yhteiselle menestykselle. Siis Machiavelli ja herra Roman haluavat, että olisimme kaikki sotilaita, koska kerran olemme kansalaisia. En väittäisi, kuten he, että se on oikein. Enkä väitä, että se on väärinkään siitä syystä, että oikeus ja vääryys ovat mielipiteistä riippuvia ja vain sofistit saattavat ratkaista sen pulman.

— Kuinka, hyvä opettajani! huusin tuskallisesti yllätettynä, väitätte, että oikeus on riippuvainen sofistien jaarituksista ja että tekomme ovat oikeita tai vääriä riippuen taitavan miehen todistelukyvystä. Tuo väite loukkaa minua sanomattomasti.

— Ota huomioon, Jacobus poikani, vastasi herra apotti Coignard, että puhun inhimillisestä oikeudesta, joka on erilainen kuin jumalallinen, jopa yleensä sen suoranainen vastakohtakin. Ihmiset eivät milloinkaan ole väitelleet oikean ja väärän aatteesta muuta kuin kaunopuheisuudella, jonka avulla saattaa yhtähyvin puhua niin puoleen kuin vastaankin. Haluat ehkä, poikani, perustaa oikeudentajun tunteeseen, mutta varo, ettet tälle perustalle rakenna vain halpaa ja matalaa majaa, vanhan Evanderin mökkiä, kotaa, jossa Philemon oli Baukiksensa kanssa. Mutta lakien palatsi, valtion säädösten torni vaatii toisenlaista kivijalkaa. Viaton luonto ei saattaisi yksin kestää epätasaista painoa, ja sen pelottavat muurit kohoavat vanhojen valheitten perustalle, lainsäätäjien, virkamiesten ja ruhtinaiden viekkaan ja raa'an taidon avulla.

— On tyhmää, Jacobus poikani, pyrkiä arvostelemaan onko laki oikea tai väärä. Sotapalveluksen laita on sama kuin muittenkin säädösten, joitten hyvyydestä tai huonoudesta ei periaatteessa voi sanoa sitä eikä tätä, koska ei ole mitään muuta periaatetta kuin Jumala, josta kaikki lähtee. Vastusta, poikani, sellaista orjuutta, joka on sanoissa ja johon ihmiset kovin oppivaisesti alistuvat. Tiedä, että sanalla oikeus ei ole mitään merkitystä, paitsi teologisesti, jolloin se on pelottavan sisällyksellinen. Herra Roman on vain sofisti todistaessaan, että ruhtinaita tulee palvella. Kuitenkin luulen, että jos ruhtinas milloin käskee kaikkia alamaisiaan rupeamaan sotilaiksi, niin häntä totellaan, ei kylläkään mielihyvällä, mutta kuitenkin helposti. Olen huomannut, että sotilaan toimi on ihmisen luontoa vastaavin; se soveltuu hänelle parhaiten hänen vaistojensa ja taipumustensa vuoksi, jotka kaikki eivät ole hyviä. Ja lukuunottamatta eräitä harvoja esimerkkejä, kuten minua, ihmisen saattaa määritellä pyssyä käyttäväksi eläimeksi. Annapa hänelle kaunis univormu ja toivo päästä tappelemaan, niin hän on tyytyväinen. Niinpä pidämme sotilassäätyä arvokkaimpana kaikista, ja se onkin paikallaan eräässä suhteessa; sillä se on vanhin sääty ja ensimäiset ihmiset kävivät innolla sotaa. Sotilassääty vastaa muutenkin ihmisen taipumuksia, ettei siinä milloinkaan ajatella, ja selväähän on, ettei meitä ole luotu ajattelemaan.

Ajatteleminen on eräitten yksilöitten ominainen tauti, joka ei saata jatkua päätymättä nopeasti monen tuhoutumiseen. Sotilaat elävät joukoissa, ja ihminen on joukkoeläin. Heillä on puna-valkeat, punasiniset, sini-harmaat vaatteet, nauhoja, töyhtöjä, tupsuja ja nappeja, jotka tyttöjen silmissä antavat heille samat edut kuin kukolle kanaparvessa. He käyvät sotaa ja ryöstelevät, ja ihminen on luonnostaan varas, himokas, valmis tuhon töihin ja perso kunnialle. Varsinkin kunnianrakkaus saa etenkin meidät ranskalaiset tarttumaan aseihin. On varmaa, että yleisen mielipiteen mukaan sotainen kunnia on ainoa loistava. Sen käsittämiseksi tarvitsee vain lukea eri aikojen historiaa. Latulipellekin saattaa antaa anteeksi sen, että hän ei ole filosofisempi kuin Titus Livius.

XI

Armeija.

(Jatkoa.)

Hyvä opettajani jatkoi näin puhuen: