— Olette oikeassa, puuttui oiva opettajani puheeseen. Historialliset teokset ovat täynnä mitättömyyksiä, jotka sopivat mainiosti huvittamaan kunnon miestä ja niistä löytää varmasti loppumattomiin miellyttäviä juttuja.
— Herra apotti, vastasi herra Roman, minä en suinkaan hae historiasta vain hetken huvitusta, vaan vakavaa opetusta. Ja olen pahoillani, jos keksin siinä juttuja totuuden seassa. Tutkin ihmisten tekoja kansojen käytöksen valossa ja haen historiasta hallituksen ohjeita.
— Sen kyllä tiedän, myönsi oiva opettajani. Tutkielmanne Monarkiasta on aivan kylliksi tunnettu, että tiedettäisiin teidän noudattavan historiaan perustuvaa politiikkaa.
— Siten olenkin, sanoi herra Roman, ensimäisenä osoittanut ruhtinaille ja ministereille ne säännöt, joista he eivät voi vaaratta poiketa.
— Niinpä teidät onkin kirjanne nimilehdellä kuvattu Minervaksi ojentamassa nuorelle kuninkaalle päänne yläpuolella liitelevältä Cliolta saamaanne peiliä tauluilla ja veistoksilla koristellussa huoneessa. Mutta suvaitkaa minun sanoa teille, hyvä herra, että tuo muusa on valehtelija ja että sen ojentama peili on pettävä. Historiassa on kovin vähän totta, ja ainoat seikat, joista ollaan yksimielisiä, juoksevat yhdestä ainoasta lähteestä. Historioitsijat ovat aina samasta asiasta puhuessaan ristiriidassa keskenään. Vielä enemmänkin! Huomaammehan, että kun esim. Flavius Josef kertoo samoista tapauksista Muinaisuuden tutkimuksissaan ja Juutalaissodissaan hän kuvaa ne eri lailla molemmissa teoksissaan. Titus Livius on vain satujen kokooja ja Tacitus, teidän oraakelinne tuntuu minusta karulta valehtelijalta, joka vakavan näköisenä tekee pilaa maailmasta. Thukydidestä, Polybiusta ja Guicciardinia pidän suuressa arvossa. Meidän Mézeraymme taas ei tiedä mitä sanoo, yhtä vähän kuin Villaret ja apotti Vély. Mutta nythän tuomitsen historioitsijoita ja oikeastaan historia on tuomittava.
Mitä historia on? Kokoelma opettavaisia kertomuksia tai pikemmin kaunopuheista tarinoitten ja puheitten sekasotkua riippuen siitä onko historioitsija filosofi vai reetori. Siinä saattaa olla oivia kaunopuheisuuden näytteitä, mutta ei siitä millään lailla pidä etsiä totuutta, koska totuuden tarkoituksena on osoittaa asioiden välttämättömät suhteet ja koska historioitsija ei saata osoittaa noita suhteita, siksi ettei hän voi seurata syitten ja vaikutusten ketjua. Ottakaa huomioon, että joka kerran kun historiallinen tosiasia perustuu epähistorialliseen seikkaan, historia ei näe sitä. Ja koska historialliset seikat liittyvät läheisesti epähistoriallisiin tosiasioihin, seuraa siitä, että tapaukset historiassa eivät seuraakaan toisiaan luonnollisesti, vaan ovat liittyneet toisiinsa vain retoriikan puhtaasti keinotekoisilla tempuilla. Ja huomatkaa vielä sekin, että erotus historiaan kuuluvien ja kuulumattomien tosiasioiden välillä on täysin mielivaltainen. Tästä seuraa, että historia, kaukana siitä että olisi tiede, joutuu tuomituksi luonnon vian perusteella valheen hämäryyteen. Siltä puuttuu aina johdonmukaisuus ja jatkuvaisuus, jota ilman todellista tietoa ei saata olla. Tästä näette, ettei kansain historiasta voi tehdä mitään johtopäätöksiä sen tulevaisuuteen nähden. Tieteelle on kuitenkin ominaista profetallisuus, kuten nähdään taulukoista, joissa kuun kierto-ajat, nousuvedet ja auringonpimennykset on laskettu etukäteen, kun taas sotia ja vallankumouksia ei kukaan voi määritellä.
Herra Roman selitteli apotti Coignardille, että hän ei pyytänytkään historialta muuta kuin epäselviä, totta kyllä, epävarmoja totuuksia, jotka ovat sekaantuneet erehdyksiin, mutta ovat perin kallisarvoisia esineeseensä, ihmiseen, nähden.
— Tiedän kyllä, hän jatkoi, kuinka paljon satuja ihmisten aikakirjoihin on kerääntynyt ja kuinka katkonaisia ne ovat. Mutta syitten ja seurausten kiinteän sarjan puutteessa näen niissä kuitenkin jonkunlaisen suunnitelman, jonka kadottaa ja löytää kuin vanhojen, puoleksi hiekkaan hautautuneiden temppelien rauniot. Vain se on jo mielestäni perin arvokasta. Ja uskallanpa luulla, että kun historia vastaisuudessa saa enemmän lähteitä, joita käsitellään menetelmällisesti, se kilpailee tarkkuudessa luonnontieteiden kanssa.
— Älkää luottako siihen, väitti oiva opettajani. Luulen pikemmin, että muistelmien, kirjeitten ja arkistopapereitten runsaus tekee tulevien historioitsijoiden työn yhä vaikeammaksi. Herra Elward, joka on omistanut elämänsä Englannin vallankumouksen tutkimukselle, väittää, ettei ihmisen elämä riittäisi lukemaan puoltakaan siitä, mitä mellakoiden aikana kirjoitettiin. Mieleeni muistuu tarina, jonka apotti Blanchet puheen ollessa näistä asioista minulle kertoi, ja juttelenpa sen teille nyt, sellaisena kuin se on säilynyt muistissani, valittaen, ettei apotti Blanchet itse ole täällä sitä kertomassa, sillä hän on aika henkevä mies.
Tällainen se on: