Mutta rouva Bayard, joka istua ryllötti puotipöytänsä ääressä, ei viitsinyt kääntää päätänsäkään.
Koko Montmartre-katu tiesi että vanha Crainquebille oli vasta päässyt vankilasta, ja koko Montmartre-katu ei ollut häntä enää tuntevinaan. Huhu, että hänet oli tuomittu linnaan, oli kulkeutunut aina esikaupunkiin ja Richer-kadun meluisaan kulmaukseen saakka.
Siellä hän äkkäsi keskipäivällä rouva Lauren, hyvän ja uskollisen ostajansa, kuuristuneena yli pikku Martinin vihannesrattaiden. Hän sormieli suurta kaalinkupua.
Hänen hiuksensa kimmeltelivät päivänpaisteessa ikäänkuin paksu kimppu kiemuraisia kultarihmoja. Ja pikku Martin, huononpäiväinen, tyhmä vätys, vannoi käsi sydämellä, ettei ollut olemassa sen hienompaa tavaraa kuin hänellä.
Tämän nähdessään Crainquebille tunsi sydäntänsä viiltävän. Hän survaisi kuormansa pikku Martinin rattaita vastaan ja sanoi rouva Laurelle valittavalla ja särkyneellä äänellä:
— Ette tee kauniisti, kun karkaatte minulta toisten kaupoille.
Rouva Laure ei ollut, sen hän itsekin hyvin tiesi, suinkaan mikään herttuatar. Hienoston piireistä ei ollut kotoisin hänen käsityksensä vankivaunuista ja kopista. Mutta saattaahan olla rehellinen säädyssä missä hyvänsä, vai kuinka? Jokaisella on oma itsetuntonsa, eikä kukaan halua antautua tekemisiin henkilön kanssa, joka tulee suoraan vankilasta. Hän vastasikin Crainquebillelle ainoastaan yökättelevän liikkeellä. Ja vanha kaupustelija, joka hyvin ymmärsi solvauksen, karjaisi:
— Katuämmä! Huuti!
Rouva Laure pudotti käsistään vihannan kaalinkupunsa ja huusi:
— Hyi häpeä, vanha kuormakaakki! Tulee suoraan vankikopista ja käy ihmisten silmille!