Siis, sentakia että oli istunut kopissa viisitoista päivää, ei enää kelvannut edes sipulia kauppaamaan! Oliko siinä oikeutta? Oliko järkeä antaa kunnon miehen kuolla nälkään sentakia, että hänellä oli ollut rettelöltä sapeliniekan kanssa. Jos hän ei enää saanut kaupita vihanneksiaan, ei hänellä ollut muuta kuin kupertua kuolemaan.
Kuten huonosti säilytetty viini muuttui hän katkeraksi kuin etikka. Oltuaan sananvaihdossa rouva Lauren kanssa, oli hän nyt riitajalalla kaikkien ihmisten kanssa. Vähimmästäkin syystä hän antoi heidän kuulla kunniansa, eikä hän koristellut sanojaan, se on varma. Jos he hypistelivät liian kauan hänen tavaroitaan, ärähti hän heille, että menisivät muuanne kuolua tekemään ja happanemaan; ja jos hän tapasi tuttaviaan, kävi hän heti hammasnuottaan heidän kanssaan. Hänen entinen ystävänsä, kastanjakauppias, joka oli lopettanut tuttavuuden, vannoi että tuo peijakkaan Crainquebille oli oikea piikkisika. Eikä sitä käynyt kieltäminen: hän tuli siivottomaksi, juonikkaaksi, ruokottomaksi suultaan, huonoksi toveriksi.
Asia oli se, ettei hän, huomatessaan yhteiskunnan puutteellisuuden, osannut yhtä helposti kuin korkeakoulun professori ilmaista ajatuksiaan järjestelmän vioista ja välttämättömistä parannuksista, ja etteivät ajatukset hänen päässään pyörineet oikeassa järjestyksessä ja mitassa.
Onnettomuus sai hänet tekemään väärin. Hän kosti niille, jotka eivät tahtoneet hänelle mitään pahaa, ja välistä sellaisille, jotka olivat häntä heikompia. Kerran sai häneltä korvapuustin Alphonse, viinikauppiaan pikku poika, joka oli kysynyt häneltä oliko hyvä olla vankilassa. Crainquebille sivalsi häntä poskelle ja sanoi:
— Senkin penikka! Isäsi pitäisi istua kopissa, sen sijaan että hän paisuu rikkaaksi myömällä myrkkyään!
Ei teko eivätkä sanat olleet hänelle kunniaksi; sillä, kuten kastanjakauppias hänelle aivan oikein huomautti, ei saa lyödä lasta, eikä moittia häntä isän takia, jota hän ei ole valinnut itselleen.
Hän oli antautunut juomaan. Mitä vähemmän hän ansaitsi rahaa, sitä enemmän hän joi viinaa. Hän, ennen säästeliäs ja kohtuullinen mies, ihmetteli itsekin tätä muutosta.
— En ole milloinkaan ollut ryyppymies, sanoi hän. Ihminen mahtaa höperöityä, kun käy vanhaksi.
Toisinaan hän tuomitsi ankarasti laiskuuttaan ja huonoa käytöstään.
— Kuulepas, Crainquebille, sinusta ei ole enää muuhun kuin käsivarttani koukistamaan.