Toisinaan hän sai petetyksi itsensä ja uskoi juovansa siksi, että se oli hänelle tarpeellista.
— En voi sille mitään, täytyy aina aika välistä juoda lasi, se virkistää ja antaa voimia. Ja sydänalassani polttaa mikä polttaneekin, se on totinen tosi. Eikä silloin mikään niin vilvoita kuin ryyppy.
Usein häneltä jäi menemättä aamukierrolle, eikä hänellä enää ollut rattaillaan kuin pilautunutta tavaraa, jota hän oli saanut velaksi.
Eräänä päivänä kun hän tunsi polvensa raukeiksi ja sydämensä väsyneeksi, jätti hän rattaansa vajaan ja vietti koko jumalan päivän kierrellen matami Rosen, makkarankaupustelijan, pöydän ja hallien likööripuotien tienoilla toisesta toiseen. Sitten illalla, jokin vasu istuimenaan, hän ajatteli tilaansa ja tunsi, miten hän oli mennyt rappiolle.
Hän muisti entisen voimansa ja kuinka paljon hän oli silloin jaksanut, pitkät rupeamansa ja hyvät ansionsa, lukemattomat eletyt päivänsä, niin onnelliset ja toinen toisensa kaltaiset, astelunsa edes-takaisin hallien kivipermannolla öisin odottaessaan vihannesten saapumista, — kuinka hän sitten otti ne vastaan suurin sylyyksin ja järjesti ne taitehikkaasti rattailleen — kuinka hän nielaisi yhdellä kulauksella kupposensa kuumaa matami Theodoren kahvikojulla seisoen, toinen käsi vankasti rattaan kaiteessa… Hän muisti huutonsa, kuinka se kimakkana kuin kukon kiekuna, halkoi aamuilmaa, kulkunsa pitkin ihmisvilinäisiä katuja, koko harmittoman ja uuraan elämänsä ihmishevosena, joka puolen vuosisadan ajan oli kantanut pyörivällä pöydällään yövalvomisten ja huolien kuluttamille kaupunkilaisille maalaiskasvitarhojen vereksiä satoja. Ja päätään ravistaen hän huokasi:
— Ei! en ole enää entisessä ramussani. Minä olen mennyttä kalua. Ruukku käy kaivolla, kunnes särkyy. Ja sen koommin, tuon oikeusjutun jälkeen, minulla ei enää ole samaa arvoa kuin etinen. Minä en ole enää sama mies, siinä se.
Hän oli tosiaankin turmeltunut. Hänen tilaansa joutunut on niinkuin mies, joka makaa maassa eikä kykene nousemaan jalkeille. Kaikki kulkijat kiipeävät hänen ylitseen.
VIII
Viimeiset seuraukset.
Tuli kurjuus, musta kurjuus. Vanhalla kiertävällä kaupustelijalla, joka ennen oli palannut Montmartren esikaupungista pussi täynnä hopeakolikoita, ei ollut enää ropoakaan. Ja oli talvisaika. Heinä-ylisiltään karkoitettuna hän yöpyi ajokalujen alla vaunuvajassa. Oli satanut jo neljättä viikkoa, katuviemärit paisuivat yli partaittensa ja vesi tulvi vaunuvajaan.