— Alas lahtarit! — johan minä sanoin. Pitkä äänettömyys seurasi, joll'aikaa hieno punerva sade vihmoi ja jäätävä pimeys vallitsi. Vihdoin poliisi avasi suunsa:
— Noin ei saa sanoa… Ihan totisesti, noin ei saa sanoa. Teidän iällänne tulisi olla enemmän ymmärrystä… Menkää menojanne.
— Miksette vangitse minua? kysyi Crainquebille.
Poliisi pudisti päätään kostean huppukauluksen alla:
— Jos pitäisi korjata talteen kaikki viinaratit, jotka sanovat sellaista mitä ei saa, niin olisipa siinä urakkaa! … Ja mitä se hyödyttäisi?
Tämän ylhäisen ylenkatseen kukistamana Crainquebille seisoi pitkän aikaa tyhmistyneenä ja sanattomana, jalat katuojassa. Ennen menoansa hän yritti antaa selitystä:
— En minä teitä tarkoittanut, kun sanoin: "Alas lahtarit!" En teitä enkä muitakaan. Se oli vain eräs aate.
Poliisi vastasi vakavalla sävyisyydellä:
— Olipa aate tai mikä tahansa, mutta niin ei olisi pitänyt sanoa; sillä kun ihminen tekee velvollisuutensa ja saa kärsiä paljon vaivaa, ei häntä saa loukata tyhmillä sanoilla… Minä kehohan teitä uudestaan menemään.
Pää kumarassa ja kädet kupeella retkuvina katosi Crainquebille sateeseen ja pimeyteen.