PUTOIS
I
Lapsuudenkotimme puutarha, sanoi herra Bergeret, tuo puutarha, jota oli parikymmentä askelta laidasta laitaan, oli meille ääretön maailma täynnä riemuja ja kammoja.
— Lucien, muistuuko vielä Putois mieleesi? kysyi Zoé hymyillen erikoiseen tapaansa, huulet suljettuina ja nenä kouristuneena yli neulomuksen.
— Muistuuko hän mieleeni!… Kaikista olennoista, jotka ovat kulkeneet silmieni editse lasna ollessani, on juuri Putois parhaiten säilynyt muistossani. Kaikki hänen kasvojensa ja luonteensa piirteet ovat ilmielävinä edessäni. Hänellä oli suippo pää…
— Matala otsa, lisäsi Zoé.
Ja veli ja sisar luettelivat vuorotellen, yksitoikkoisella äänellä ja kujehtivalla juhlallisuudella, jonkinmoisen tuntomerkki-ilmoituksen kohta kohdaltaan:
— Matala otsa.
— Mulkosilmät.
— Vilhuva katse.