Ja rouva Cornouiller jäi siihen uskoon, että Putois oli toimittanut hänen kyökkipiialleen pienokaisen. Koko Saint-Omer ylituomarista lyhdynsytyttäjän koira-räyskyyn asti tunsi Gudulen ja hänen torivasunsa. Kun kuultiin uutinen, että Putois oli viekoitellut Gudulen, oli kaupunki täynnä hämmästystä, ihmettelyä ja iloisuutta. Putois'sta tuli kuuluisa naistenkyttä, yhdentoista tuhannen neitseen ylkä. Köykäisillä syillä pantiin hänen päähänsä vielä viiden kuuden muun lapsen isyys, jotka tulivat maailmaan sinä vuonna ja yhtä hyvin olisivat voineet olla tulematta, katsoen siihen huviin, mikä heitä odotti, ja siihen iloon, minkä he tuottivat äideilleen. Eritoten mainittiin herra Maréchalin, "Kalastajasovun" kapakan isännän, palvelijatar, muuan leivänkuljettajatar ja pikku kyssäselkä olento Pont-Biquet'n puolelta, jotka olivat suostuneet Putois'n puheisiin ja sittemmin kartuttaneet kansaa kukin pienokaisellaan. "Tuo hirviö!" siunustelivat kummitädit.
Ja Putois, näkymätön satyyri, uhkasi korjaamattomilla vaurioilla kaikkea nuorta hamekansaa kaupungissa, jonka neitoset, niin väittivät vanhat ihmiset, ikimuistoisista ajoista asti, aina olivat olleet siveitä ja hiljaisia.
Mutta vaikka Putois siten oli levittäytynyt kaikkialle kaupunkiin ja sen ympäristöön, kiinnitti häntä kuitenkin meidän kotiimme tuhannet näkymättömät siteet. Hän liikkui porttimme ohitse ja hän kuuluu toisinaan kiivenneen puutarhamuurimme ylitse. Ei koskaan nähty suoraan hänen kasvojaan. Mutta alinomaa me huomasimme hänen varjonsa, hänen äänensä, hänen askeltensa jäljet. Useammat kerrat olimme erottavinamme hänen selkänsä hämärästä jossakin tien käänteessä. Minuun ja sisareeni nähden hän muutti hieman luonnettaan. Hän pysyi häijynä ja pahanilkisenä, mutta hän muuttui samalla lapselliseksi ja hyvin yksinkertaiseksi. Hän tuli vähemmän todelliseksi ja, uskallan väittää, runollisemmaksi. Hän astui lastentarujen viattomaan piiriin. Hän vivahti Pöpöön, Vitsojais-äijään ja Nukku-Mattiin, joka ripottaa illoin hietaa lasten silmiin. Hän ei ollut se haltia, joka suoltaa öisin hevostallissa varsoilta häntäjouhet hämmennyksiin. Ei niin sydänmaalainen eikä niin mieltäkiehtova, mutta yhtä pikkusukkelana kujehtijana hän piirteli musteviiksiä sisareni nukeille. Vuoteissamme kuuntelimme häntä ennen unen tuloa: hän itki katoilla kissojen kanssa, haukkui kilpaa koirien kera, voihkaeli savutorvissa ja matki kaduilla juopuneiden yökulkijain loilotuksia.
Se mikä teki Putois'n meille eläväksi ja tutuksi, mikä meistä oli jännittävää hänessä, oli että hänen muistonsa yhtyi kaikkiin ympärillämme oleviin esineihin. Zoén nuket, omat kouluvihkoni, joitten sivut hän niin monet kerrat oli tuhrinut ja tahrinut, puutarhan muuri, jonka takaa me olimme nähneet hänen punaisten silmiensä kiiluvan iltapimeästä, sininen porsliini-uurna, jonka hän eräänä talviyönä oli halaissut — ellei se ehkä ollut pakkasen työtä —, puut, kadut, penkit, kaikki ne muistuttivat meitä Putois'sta, meidän Putois'stamme, lasten Putois'sta, paikkakunnan myytillisestä olennosta. Sulossa ja runollisuudessa hän ei vetänyt vertoja kömpelöimmällekään satyyrille, typerimmällekään faunille Sisilian tai Tessalian mailta. Mutta puolijumala hän oli kuitenkin kaikitenkin.
Isällemme hänellä oli aivan toinen luonne: hän oli tunnuskuvallinen ja filosofinen. Isämme tunsi suurta surkua ihmisiä kohtaan. Hän ei pitänyt heitä erittäin järkivoittoisina; mutta heidän erehdyksensä, milloin ne eivät olleet julmia, huvittivat häntä ja saivat hänet myhäilemään. Usko Putois'han kiinnitti häntä lyhykäisenä yhteenvetona kaikista inhimillisistä uskoista. Ollen luonteeltaan ivallinen ja kujeilevainen hän puhui Putois'sta ikäänkuin todellisesta olennosta. Häh jutteli hänestä toisinaan sellaisella vakavuudella ja esitti kaikki seikat niin tarkalla asiallisuudella, että äitini aivan hämmästyi ja sanoi hänelle sydämensä vilpittömyydessä:
"Luulisi sinun puhuvan ihan tosissasi, ystäväiseni… Ja kuitenkin sinä tiedät hyvin…"
Hän vastasi vakavasti:
"Koko Saint-Omer uskoo Putois'n olemassaoloon. Olisinko kunnon kansalainen, jos sen kieltäisin? Saa ajatella kahdesti ympäri päänsä, ennenkuin menee kumoamaan yleistä uskonkappaletta."
Ainoastaan läpeensä rehellinen mieli tuntee moisia arveluja. Pohjaltaan isäni oli Gassendin kannattaja. Hän sovitti siis yksityisen mielipiteensä yleiseen, hän uskoi kuten muutkin Audomarilaiset Putois'n olemassaoloon, mutta hän ei myöntänyt hänen suoranaista kajoamistaan meloonivarkauteen ja kyökkipiikojen viettelyyn. Sanalla sanoen, hyvänä Audomarin kansalaisena hän tunnusti uskovansa, että on olemassa Putois, mutta hän ei turvannut Putois'han selittääksensä kaupungissa sattuneita tapahtumia. Niin että hän tässä kohden, kuten kaikissa muissakin, osoitti olevansa sekä kelpo- että järkimies.
Mitä äitiimme tulee, niin hän hieman syytti itseään Putois'n synnystä, eikä ilman aihetta. Sillä olihan näet Putois syntynyt äitini valheesta, kuten Caliban runoilijan valheesta. Tosin eivät virheet olleet verrattavissa toisiinsa, ja äitini oli viattomampi kuin Shakespeare. Mutta kuitenkin hän oli hämillään ja kauhuissaan nähdessänsä tuon pikkuruisen valheensa kasvavan yli kaikkien mittojen ja viattoman petoksensa saavuttavan niin suurensuuntaisen menestyksen, joka ei pysähtynyt enää, vaan valloitti kokonaisen kaupungin ja uhkasi valloittaa koko maailman. Ja eräänä päivänä hän kalpeni, luullen saavansa nähdä oman valheensa astuvan elävin silmin eteensä.