XXI.
Sillä välin kävi Julie Gamelin pullonvihreään matka vaippaansa verhoutuneena joka päivä Luxembourg'in puutarhassa, hän istui penkillä erään lehtokujan päässä odotellen sitä hetkeä, jolloin hänen rakastajansa näyttäytyisi eräässä palatsin ikkunassa. He tekivät toisilleen merkkejä ja vaihtoivat ajatuksia mykällä kielellä, jonka he olivat keksineet. Täten hän oli tullut tietämään, että vangilla oli verrattain hyvä huone ja miellyttävää seuraa, että hän tarvitsi peitettä ja vuoteenlämmittäjää ja rakasti hellästi Julietään.
Julie ei ollut ainoa, joka tuon vankilaksi muutetun linnan ulkopuolella vaani rakkaita kasvoja. Hänen vieressään istui nuori äiti, katse suunnattuna erääseen suljettuun ikkunaan, ja heti kun hän näki ikkunan avautuvan, hän kohotti kaksin käsin pienen poikansa korkealle ilmaan. Muuan vanha, pitsipukuinen nainen istui siinä myös liikkumattomana telttatuolillaan tunnin toisensa jäljestä turhaan toivoen saavansa nähdä edes vilahduksen pojastaan, joka vastustaakseen mielenliikutustaan leikki pallopeliä vankilan pihalla aina siihen asti kun puutarha suljettiin.
Näinä pitkinä odotuksen hetkinä harmaan tai sinisen taivaan alla Julie usein näki viereisellä penkillä keski-ikäisen, verrattain hyvinvoivan, huolellisesti siistiytyneen miehen, joka leikitteli nuuskarasiallaan ja kellonvitjakoruillaan ja hypisteli käsissään sanomalehteä, jota hän ei koskaan lukenut. Hänellä oli vanhanaikaisen porvarismuodin mukaisesti kultanauhoilla koristettu kolmikulmainen hattu, sinipunerva takki ja siniset, hopealla kirjaillut liivit. Hän oli sävyisän näköinen; hän oli nähtävästi soittoniekka, päättäen huilusta, joka pisti esiin hänen taskustaan. Hän ei hetkeksikään irroittanut katsettaan tuosta valenuorukaisesta, hän hymyili hänelle yhtä mittaa, ja nähdessään hänen nousevan nousi hänkin ja seurasi häntä etäämpää. Yksinäisessä kurjuudessaan Julie tunsi itsensä oikein liikuttuneeksi tuosta hienotunteisesta myötätunnosta, jota tuo kunnon mies hänelle osoitti.
Eräänä päivänä kun Julie juuri oli aikeessa poistua puutarhasta, alkoi sataa, ja silloin tuo kiltti mies tuli hänen luokseen ja aukaisten suuren punaisen sateenvarjonsa pyysi saada lupaa varjostaa häntä. Julie vastasi pehmeästi, kirkkaalla äänellä, että hän kiitollisena otti vastaan hänen tarjouksensa. Mutta kuullessaan tämän äänen ja mahdollisesti myös epämääräisen hienon, naisellisen hajun valveuttamana mies kääntyi nopeasti pois jättäen siihen rajuun ukkossateeseen tuon nuoren naisen, joka nyt ymmärsi asian laidan eikä voinut olla kesken huoliaankaan vähän hymyilemättä.
Julie asui eräässä ullakkokomerossa Rue de Cherche-Midillä ollen olevinaan nuori kangaskaupan apulainen, joka etsi itselleen tointa. Kansalainen leskirouva Gamelin, joka nyt vihdoinkin oli aivan varma siitä, että hänen tyttärensä ei missään ollut niin suuressa vaarassa kuin kotona hänen luonaan, oli toimittanut hänet pois Place de Thionvilleltä ja koko Pont-Neufin piiristä ja hankki hänelle ruokaa ja vaatetta sikäli kuin hän suinkin saattoi. Julie keitti itselleen vähän ruokaa, kävi Luxembourg'issa katsomassa sydämensä rakastettua ja palasi jälleen komeroonsa; tämä yksitoikkoinen elämäntapa tuuditti jossakin määrin hänen huolensa lepoon, ja nuori ja voimakas kun hän oli, hän nukkui koko yön syvästi ja makeasti. Ollen luonteeltaan rohkea, tottunut seikkailuihin ja ehkäpä myös sen miehisen puvun ärsyttävissä lumoissa, jossa hän kulki, hän pistäytyi joskus öisin eräässä Punainen risti-nimisessä kahvilassa Rue du Fourilla, jossa kävi kevytkenkäisiä naisia ja miehiä joka säädystä. Hän luki siellä sanomalehtiä ja pelasi lautapeliä jonkun puotipojan tai sotilaan kanssa, joka puhalteli piipustaan savuja hänen nenälleen. Siellä juotiin, pelattiin, rakasteltiin, ja riitakohtaukset olivat tavallisia. Eräänä iltana kohotti muuan viinaveikko, kuullessaan ratsujoukon kavionkapseen katukivillä, ikkunaverhoa ja tuntiessaan kansalliskaartin päällikön, kansalainen Hanriot'n, joka täyttä neliä lasketti ohitse esikuntineen, mutisi hän hampaittensa välistä:
— Siinä meni Robespierren aasin leukaluu!
Nämä sanat kuullessaan purskahti Julie äänekkääseen nauruun.
Mutta muuan viiksiniekka isänmaanystävä pani tuon puheen kovin pahakseen.
— Se, joka niin puhuu, huudahti hän, — on saakulinmoinen ylimys, joka kernaasti saa mennä helvetin kattilaan! Tietäkää, että kenraali Hanriot on hyvä isänmaanystävä, joka tarpeen tullen kykenee puolustamaan sekä Pariisia että konventtia. Sitä eivät kuningasmieliset voi antaa hänelle anteeksi.