Ja kääntyen Julien puoleen, joka ei lakannut nauramasta, viiksiniekka isänmaanystävä jatkoi:
— Ja sinä, keltanokka, saat varoa, etten anna sinulle potkua takapuoleen opettaakseni sinua kunnioittamaan isänmaanystäviä.
Kuului ääniä:
— Hanriot on juoppolalli ja pölkkypää!
— Hanriot on hyvä jakobiini! Eläköön Hanriot!
Muodostui kaksi puoluetta. Jouduttiin käsikähmään, nyrkiniskut lennättivät hatut päistä, pöydät menivät kumoon, lasit särkyivät säpäleiksi, lamput sammuivat, naiset päästelivät kimeitä kirkaisuja. Useat isänmaanystävät karkasivat Julien kimppuun. Hän sieppasi penkin aseekseen, kynsi ja puri ahdistajiaan mutta hänet lyötiin lattiaan. Ja hänen auenneen viittansa ja rikkirevityn rintaröyhelönsä alta paljastui hänen aaltoava povensa. Patrulli kiiruhti metelin kuultuaan hätään ja nuori ylimysnainen livahti pakoon santarmien koipien välistä.
Joka päivä olivat pyövelinkärryt kukkurallaan kuolemaan tuomittuja.
— Mutta minähän en voi antaa rakastettuni kuolla! sanoi Julie äidilleen.
Hän päätti ryhtyä erityisiin toimenpiteisiin, mennä anomaan armoa, kääntyä valiokuntien, toimistojen, edustajien, tuomareiden puoleen, kaikkialle, mistä suinkin saattoi odottaa apua. Hänellä ei ollut hametta. Hänen äitinsä lainasi naiskansalainen Blaiseltä raitaisen hameen, olkaliinan ja pitsimyssyn, ja Julie lähti, naiseksi ja isänmaanystäväksi pukeutuneena, tuomari Renaudinin luo, joka asui kosteassa ja pimeässä talossa Rue Mazarinen varrella.
Hän kiipesi väristen ylös puu- ja kiviportaita, ja tuomari otti hänet vastaan kurjassa työhuoneessaan, jossa ei ollut muita huonekaluja kuin kuusinen pöytä ja kaksi olkituolia. Seinäpaperit riippuivat riekaleina. Renaudin, jolla oli musta, yhteenliimautunut tukka, synkkä katse, paksut, ulostyöntyvät turpahuulet ja esiinpistävä leuka, antoi hänelle merkin puhua ja kuunteli häntä vaieten.