Ja sill'aikaa kun kärryt rätisten vierivät esikaupungin pitkiä katuja, luki munkki sydämellään ja suullaan kuolevien rukouksia.
Brotteaux koetti johdattaa mieleensä suuren luonnonrunoilijan säkeitä: Sic ubi non erimus… Niin sidottuna kuin hän seisoikin noiden häpeällisten rattaiden tärinässä, hän kuitenkin säilytti rauhallisen ja melkein vaivattoman asenteen. Hänen vierellään Athénaïs, ylpeänä saadessaan kuolla samalla tavalla kuin Ranskan kuningatar, heitti väkijoukkoon ylvästeleviä katseita ja vanha rahamies, joka tuntijan silmäyksin tarkasteli tuon nuoren tytön valkeaa kaulaa, ajatteli kaivaten päivän kirkkautta.
XXV.
Sill'aikaa kun santarmien vartioimat pyövelinkärryt vierivät kohti Kumotun valtaistuimen toria kuljettaen kuolemaan Brotteaux'ta ja hänen rikostovereitaan, istui Évariste ajatuksiinsa vaipuneena eräällä Tuileries'n puiston penkillä. Hän odotti Élodieta. Aurinko, joka jo oli painumassa taivaanrannan taa, tunki hehkuvin nuolin tuuheiden kastanjapuiden lomitse. Puiston portilla Maine siipiratsunsa selässä puhalsi ikuista torveaan. Sanomalehtien myyjät huusivat Fleurus'n voittoa.
"Niin", ajatteli Gamelin, "voitto on meidän. Me olemme sen kalliisti ostaneet."
Hän oli näkevinään noiden huonojen kenraalien laahaavan tuomittuja haamujaan tuon saman Vallankumoustorin verisessä tomussa, johon heidän vaelluksensa oli päättynyt. Ja hän hymyili ylpeästi muistaessaan, että ilman sitä ankaruutta, johon hänkin oli myötävaikuttanut, pureskelisivat nyt itävaltalaisten hevoset noiden puiden kuoria.
Hän huudahti sydämessään:
"Terveellinen hirmuvalta, oi pyhä hirmuvalta! Viime vuonna tähän aikaan oli meillä puoltajina pelkkiä voitettuja ja rääsyisiä sankareita; isänmaa oli vieraan hallussa, kaksi kolmatta osaa maaseutua kapinassa. Nyt meidän sotajoukkomme ovat hyvin varustettuja, hyvin opetettuja, taitavat kenraalit komentavat niitä, ne hyökkäävät, valmiina kantamaan vapautta yli koko maailman. Rauha vallitsee koko tasavallan alueella… Terveellinen hirmuvalta, oi pyhä hirmuvalta! Oi armas giljotiini! Viime vuonna tähän aikaan tasavalta oli puolueiden rikkirepimä; federalismin lohikäärme uhkasi niellä sen. Nyt levittää jakobiinilainen ykseys voimaansa ja viisauttaan yli valtakunnan…"
Mutta sittenkin hän oli synkkä. Hänen otsallaan oli syvä ryppy ja hänen suupielissään katkera piirre. Hän ajatteli: "Me sanoimme: Voitto tai kuolema. Me erehdyimme, olisi pitänyt sanoa: Voitto ja kuolema."
Hän katseli ympärilleen. Lapset rakentelivat hiekkakumpuja. Naiskansalaiset istuivat puutuoleillaan puiden siimeksessä kirjaillen tai ommellen. Ohi kulki henkilöitä harvinaisen hienoissa takeissa ja polvihousuissa, he astelivat kotiinsa päin liikeasioitaan tai huvejaan ajatellen. Ja Gamelin tunsi itsensä vieraaksi heidän seassaan: hän ei ollut heidän maanmiehensä eikä heidän aikalaisensa. Mitä oli siis tapahtunut? Miten oli näiden ihanien vuosien innostusta saattanut seurata sellainen välinpitämättömyys, väsymys ja ehkäpä kyllästys? Ilmeisesti eivät nuo ihmiset enää tahtoneet kuulla puhuttavan vallankumoustribunaalista, vaan kääntyivät pois giljotiinista. Se oli käynyt kiusalliseksi Vallankumoustorilla, ja sentähden se oli nyt siirretty Antoinen esikaupunkiin. Mutta sielläkin jo kuului mutinaa, kun kärryt vierivät sivuitse. Jotkut olivat kuulemma huutaneet: "Riittää jo!"