"Riittikö, kun vielä oli olemassa pettureita, salaliittolaisia! Riittikö, kun täytyi uusia valiokunnat, puhdistaa konventti! Riittikö, kun konnat häpäisivät kansan eduskuntaa! Riittikö, kun yksin vallankumoustribunaalissakin haudottiin Oikeamielisen tuhoamista! Sillä niin hirmuista kuin se olikin ajatella, se oli kuitenkin liiankin totta! Yksinpä Fouquierkin punoi juonia, ja vain tuhotakseen Maximilienin hän oli juhlallisesti uhrannut hänelle viisikymmentä seitsemän henkeä, jotka raahattiin kuolemaan isänmurhaajan punaisessa paidassa. Millaiseen rikolliseen sääliin alkoikaan Ranska kallistua! Se täytyi siis pelastaa vasten tahtoaankin, täytyi tukkia korvansa ja iskeä, silloin kun se huusi armoa. Voi, niin oli kohtalon tahto: isänmaa kirosi pelastajiaan. Kirotkoon se meitä ja pelastukoon!
"Ei riitä uhrata vain tuntemattomia ylimyksiä, rahamiehiä, sanomalehtimiehiä, runoilijoita, Lavoisier'n, Rouher'n, André Chénier'n kaltaisia henkilöitä. Täytyy myös iskeä alas nuo kaikkivaltiaat konnat, jotka kädet täynnä kultaa ja tihkuen verta valmistelevat vuoripuolueen perikatoa, sellaiset kuin Foucher, Tallien, Roviére, Carrier, Bourdon. Täytyy vapauttaa valtio kaikista sen vihollisista. Jos Hébert olisi voittanut, olisi tasavalta kukistunut; jos Desmoulins ja Danton olisivat voittaneet, olisi kunniaton konventti luovuttanut tasavallan ylimyksien, rahakeinottelijain ja kenraalien käsiin. Jos Tallienin ja Foucher'n kaltaiset henkilöt, nuo ryöstöllä ja verellä elävät hirviöt voittavat, niin Ranska vaipuu rikokseen ja häpeään… Sinä nukut, Robespierre, sill'aikaa kun raivosta ja kauhusta päihtyneet rikoksentekijät suunnittelevat kuolemaasi ja vapauden hautaamista. Couthon, Saint-Just, minkätähden viivyttelette paljastamasta salaliittoja?
"Turvasihan entinenkin valtio, tuo kuninkaallinen hirmueläin, valtansa vangitsemalla joka vuosi neljäsataa tuhatta ihmistä, hirttämällä viisitoista tuhatta, teilaamalla kolme tuhatta, ja nytkö siis tasavalta empisi uhrata muutamia satoja päitä varmuutensa puolesta! Hukkukaamme vereen ja pelastakaamme isänmaa!…" Juuri hänen näitä ajatellessaan saapui Élodie kalpeana ja rasittuneena:
— Évariste, mitä sinulla on minulle sanottavana? Miksi et voinut tulla Maalaavaan Amoriin, siniseen huoneeseen? Minkätähden olet pyytänyt minua tulemaan tänne?
— Sanoakseni sinulle ikuiset jäähyväiset.
Élodie sopersi jotakin sellaista, että Évariste oli järjiltään, että hän ei voinut ymmärtää…
Évariste keskeytti hänet aivan pienellä käden liikkeellä:
— Élodie, minä en enää voi ottaa vastaan rakkauttasi.
— Vaikene, Évariste, vaikene!
Élodie pyysi häntä tulemaan kanssaan syrjemmälle: täällä heitä pidettiin silmällä, kuunneltiin.